Lapin menneisyyttä etsimässä

Lapin autiotupia ja kummituskämppiä

Autiotupien ja merkittyjen reittien perinne syntyi erämaiden kulkijoiden suojaksi silloin, kun maanteitä ei vielä ollut. Kulkuväylinä olivat jokireitit, vesistöt ja polut kesällä, talvisin kuljettiin poroilla ja hiihtäen vakiintuneita talvikeinoja pitkin. Ensimmäiset autiotuvat ja kodat syntyivät talvikeinojen varrelle 1700-luvulla. 1800-luvulla ryhdyttiin ylläpitämään ja raivaamaan vakiintuneita kulkureittejä, ja niiden varrelle rakennettiin viranomaisten toimesta yöpymistupia.

Suuren mullistuksen Lappi koki 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Osasta vanhoja reittejä tuli kärryteitä, joita pian oli vahvistettiin autolla ajettaviksi maanteiksi. Moni poikittaisreitti lännestä itään katosi historian hämärään ja rajojen sulkeuduttua unohtuivat myös monet vuosisataiset kulkukeinot Ruotsiin, Norjaan ja Venäjälle.

Vanhat autiotuvat alkoivat käydä tarpeettomiksi tai jäivät sivuun kulkuyhteyksistä. Samalla tuville tuli uudenlainen tarve kasvavan matkailun myötä. Ensimmäiset retkeilijöiden tuvat rakennettiin 1930-luvulla Pallas- ja Ounastuntureille sekä Kuusamon Oulankaan. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin tupia ryhdyttiin rakentamaan retkeilyjärjestöjen ja Metsähallituksen yhteistyönä. Avoimien autiotupien rinnalle tulivat lukitut ja maksulliset tunturituvat 1970-luvulla.

Suuret ja autiot erämaat ovat historian hämäristä lähtien olleet ihmisten kulkemia ja asuttamia. Luonto on maisemoinut jälkiä, mutta niitä oppii näkemään ja löytämään. Retkeilijälle avautuu uusi maailma ja ulottuvuus Lapin vanhoihin aikoihin, myyttisiin ja mystisiin tarinoihin. Vesistöjen rannoilla on muinaisasutuksen jäljiltä kodanpaikkoja ja tulisijoja. Menneiden vuosisatojen kulkijat ovat merkinneet kulkureittinsä pilkoilla puihin tai kivikasoilla. Vanhojen Lapinkylien sekä kyläkuntien metsästys- ja kalastusoikeuksien rajamerkkejä on näkyvissä puhumattakaan uudemman historian mukanaan tuomista jäljistä; maatuneet peurakuopat ja vipperaidat, posti- ja polkuteiden urat ja reittimerkit, kultavaltausten rajapaalut, vanhojen kämppien ja tulisijojen rauniot jne.

Länsi-Lappi 1927

Länsi-Lapin kartta vuodelta 1927 kertoo paljon myös vanhoista kulkukeinoista Enontekiön, Muonion, Kittilän ja Kolarin alueella. Karttaan on merkitty keskeisiä talvi- ja kesäreittejä ennen maanteitä. Vesireitit olivat tuolloin tärkein kesäinen kulkuväylä.

Kartoilla olevaan paikannimistöön on taltioitu viestejä menneisyydestä. Suurin osa nimistöstä on muokkautunut kieliväännösten jälkeen sellaisiksi, että niiden alkuperää on mahdoton selvittää. Vanhasta kulkemisesta, asumisesta ja elämisestä kertovia nimiä on nykyisillä kartoilla runsaasti. Tässä muutamia esimerkkejä:

Keinojänkä, Keinoäytsi, Keinolahti yms. keinoalkuiset (geäidnu / geaidnu = tie / keino) nimet kertovat vahoista kulkuyhteyksistä. Menneisyyden viestejä sisältyy myös nimiin Kulkulahti, Kulkujänkä, Muotkavaara (muotki ja kuoktu = kannas), Postijoki, Postitaival, Maantiekuru, Maantielahti ja Maantiejoki jne. (maantie tarkoittaa kulkuväylää).

Vanhasta asumisesta ja kokoontumisesta kertovat esimerkiksi Talvadas (Talvikylä), Kyläjoki (Sidssuorro Ivalojoella), Kruununtupavaara, Litmuorvaara (liitto- eli kokoontumispaikka), Moitakuru ja Hangasselkä (peuranpyyntiin liittyviä), Kotivaara, Kotaouta, Laavuvaara, Fouvinkotajärvi (Voudinkotajärvi), Sundeekoati (voudin- tai suntionkota).

Oma lukunsa on Lapin vanhoihin myytteihin juontuvat paikannimet kuten imbmel tai immel (jumala), passaas, pase, passaa (pyhä, pyhin), sieidi (seita), haldi (haltia) jne.

Poimintoja vanhoista tarinoista

Näillä loppumattomilla erämaan keinoilla, jotka eteläisessä Lapissa halkovat tummia korpimaitakin sekä Taka-Lapissa ajautuvat viittoja seuraten yli suurien tuntulakeuksien, matkamiehen ei kuitenkaan tarvitse joutua kokonaan paljaan taivaan armoille, ei aavalla tuntuselälläkään. Sillä valtateiden varsille on suuriin autiomaihin pystytetty peninkulman, puolentoista päähän pikku pirttejä, ”autiotupia”, tienkävijän levähdyspaikoiksi. Utsjoen tien tunturitaipaleella matkaavainen saa huoahtaa kolmessakin pirtissä: Perum-ämmirillä, Petsikolla ja Mierastuvalla, Kittilän – Inarin tien kävijälle on varattu Nilitupa, Mirhaminpirtti, Karvaselän ja Menesjoen välituvat. Ylimuoniosta Hettaan suoraan astuttaessa voidaan levätä Petäjämaan pienessä pirtissä ja Hetasta Näkkäläjärven lappalaisin käytäessä Kaijanmaan pikku tupasessa. Joka suunnalla, kaikkein etäisimmissäkin erämaissa, missä ei lappalainenkaan halua asustaa, on autiotupa saanut sijansa, kun sinne lapinkansa vain on tallannut valtatiensä. Isolta Inarilta Ruijaan vetävien vanhojen keinojen kulkijat saavat vieläkin levähtää Tshuolisvuonon suulla Pisterinniemen pirtissä sekä Tshuolisvuonon tuvassa ja Kahkusaaren tuvassa Väylävuonon varrella, ja Inarin suurien selkien soutajat saattavat matkansa mukaan laskea maihin milloin Kärppäsaaren, milloin Petäjäsaaren tuvalle. Inarin takaisen Iijärven tunturimaiden kiertäjä voi viivähtää vanhassa Tshielgjäyrin tuvassa Iijärven takana, ja Inarista Tenolle oiustettaessa saadaan pysähtyä huokaamaan Mutkatunturien mailla, Giellajoen ja Luomusjoen uusiin pirtteihin. Voipa tummien kiveliöiden kiertäjä löytää vanhan autiopirtin, Skietsemtuvan, Enontekiön, Inarin ja Norjan rajamailta, Nunnasen ja Angelin väliseltä suurtaipaleelta. Samuli Paulaharju Takalappia 1927

Tuvan ovi ei kaikille auki

Autiotuvan ovi on alati avoinna kaikille käydä mielensä mukaan ulos ja sisälle, niin kesällä kuin taalvellakin. Tuli vaikka kuninkaasta ensimmäinen suurherra Englannista tahi Aukusti Hietanen Muoniosta, tulivat vaikka Thingstad ja Iversen Berlevaagista tahi Santeri Iämsä ja Jauhiainen Lannanmaasta, tuli Filemon Flink etelästä tahi Klemet Helander Utsjoelta, kaikki otetaan vastaan samalla tavalla. Iso-Kruunu onkin isännättömän talon näkymätön isänsä, ja Ison-Kruunun ja Oulun läänin ”Kuvernöörinviran puolesta” Ivar Poppius ja A. V. Lindholm julistavatkin seinään kiinnitetyn paperin, N:ro 4663, ensi pykälässä, että ”Jokainen matkustaja tahi luvallisilla asioilla kulkija on oikeutettu yhden vuorokauden ajan asumaan autiotuvassa ja sinä aikana tarpeekseen polttamaan tuvalla olevia kruunun halkoja”. Vain ”Riekonpyytäjät, poromiehet ja kalastajat, jotka oleskelevat samalla seudulla… eivät saa käyttää matkustavaisten tarvetta varten rakennettuja autiotupia asuintoinaan”.Samuli Paulaharju Takalappia 1927

Vahingonteko kielletty

…Poppius ja Lindholm kyllä paperinsa neljännessä pykälässä lukevat lakia. ”Nimien, puumerkkien y.m. piirteleminen seiniin tai muualle tuvissa sekä kaikenlainen muu vahingonteko tuville tahi kalustolle on ankarasti kielletty”, he sanovat terästäen kuudennessa pykälässä: ”Rikkomuksesta rangaistaan uhkasakolla 10–20 markkaa”. Vieläpä jotkut tuntemattomat matkamiehet esiintyvät virkamiesten apumiehinä ja muiden kulkijoiden kirjallisina neuvonantajina. ”On kovin ruma että seiniin piirtelevät nimiä”, joku moitteeton moittii, toisen toimittaessa ilmiannon: ”Jauhiainen on pilannu huoneen” ja kolmannen kirjanoppineen manatessa: ”Ne on laiskat ja sivistymättömät ihmiset sanno Pramatu.” Samuli Paulaharju Takalappia 1927

Henget elämöivät

Sillä kaikissa tunturituvissa ei matkamiehelle anneta rauhallista yösijaa, vaikka hän sitä sievästi pyytäisikin. On sellaisiakin suuren erämaan pirttejä, joissa vanhat henget elämöivät joskus niin kovasti, että kulkijan täytyy paeta yön selkään. Kaijanmaan tuvastakin on yöpyjä väliin ajettu pois kesken uniensa, ja Vaddevarren pirttiin Ruijan tuntureilla vanhat äijät tulevat toisinaan sellaisella voimalla, että maa jalmahtelee ja seinät sekä kaapit tärähtelevät. Moonas-Mooninkin täytyi sieltä kesken yötä painua viisipeninkulmaiselle talvitielle, kun äijät rupesivat repimään kattoa pois päältä. Samanlaista möykettä pidetään eräässä Taanan tunturien pirtissäkin ja pelotellaan vieraita ulos. Mutta Uulas-Aslak ei kyllä pelännyt, keitteli vain lihaa ja kalaa ja heittäytyi lautsalle nukkumaan, vaikka äijät tulivat jyristen pihamaalle ja lopulta nostivat katonkin pois, niin että tähdet vain lautsalle tuikkivat. Mutta kun Aslak makasi vain ja odotteli aamua, pantiin katto paikoilleen ja lakattiin meluamasta. Samuli Paulaharju Takalappia 1927

Terveisiä

Niin kuin vaihtuvat päivät ja yöt, aurinkoiset kesät ja pimeät talvet erämaan tuvan vaiheilla, niin alituisesti erämaan palkaiden kulkijatkin tulevat ja menevät. Lapin loputon keino tuo ja vie, pitää ja päästää. Matkamies saapuu tunturista, viivähtää tuvassa ja taas katoaa tunturiin, monet enää koskaan palaamatta. Eikä tie tiedä kävijäänsä, eikä tupa tunne tulijaansa. Mistä lienee tullut ja mihin mennyt sekin matkamies, joka on piirtänyt Petsikkotuvan seinään kenties monen tuvasta lähtijän ajatuksen: ”Edesmenneet jättävät terveisiä peräs tuleville” Samuli Paulaharju Takalappia 1927

Petsikon tupa

Keskellä Petsikkoa on autiotupa, kenties vanhin koko Lapissa. Se on rakennettu Tornion tuomiokunnan entisen tuomarin Ticcanderin toimesta, joka käräjämatkoillaan Utsjoella kaipasi soveliasta lepopaikkaa ja siitä syystä sai aikaan ensimmäisten autioiden tupain rakentamisen. Kunnia olkoon hänelle siitä! Kun Mierasjärven luo rakennettiin tupa, jäi Petsikon tupa hoidotta ja rappeutui välillä, mutta 1800-luvun keskipaikoilla Utsjokelaiset laittoivat sen uudestaan kuntoon. Pieni se on, ja siellä käy olo vaikeammaksi polttoaineen puutteen tähden, mutta suurta hyötyä siitä on kaikissa tapauksissa, etenkin postimiehelle, joka kahdesti kuukaudessa kuljettaa postia Utsjoen ja Inarin välillä. Hän säilyttää tuvassa pataa ja kaukalota, joka viimemainittu saa toimittaa lautasen virkaa, ja talvisaikaan hänellä on tapana vedättää tänne muutamia kuormia kuivia halkoja, jotka hautaa lumeen voidakseen säilyttää ne yksinomaan omiksi tarpeikseen. Inarin ja Utsjoen pitäjien välinen raja hakattiin auki ensi kerran 1885; se kulkee Petsikon yli vähän matkaa autiotuvan eteläpuolelta. Karl Rese: Lapissa, Suomen Matkailijayhdistyksen vuosikirja 1889, 1891

Kauhun yö Karvaselän autiotuvassa

Luttojoen törmällä Saariselällä nykyisin sijaitseva Karvaselän kummituskämppä synnytti alkuperäisellä paikallaan Inari – Kittilä tien varrella monia kauhukertomuksia. Apu-lehti lähetti toimittaja Veikko Ennalan elokuun lopulla 1964 tutustumaan tuvan kummitukseen. Lehti oli koonnut lukijoiltaan kummitusjuttuja. Ivalolainen Aarne Lohi oli lähettänyt kuvauksen edellisenä syksynä kokemistaan kauhuin hetkistä Karvaselässä:

  • Neljään mieheen lähdettiin matkaan ja saavuttiin Karvaselkään klo 19. Kaksi miehistä lähti tammukkapurolle Ennalan ja Lohen jäädessä odottelemaan illan hämärtymistä. Lohi kertoi toimittajalle tarinaansa;
  • Tässä me makasimme – lankomies ja minä – niin – kun se tapahtui – tämä tupa ei ole kovin vanha – rakennettu 1939 tietääkseni – aikaisempi paloi – se oli hieman kauempana tiestä – mutta tällä paikalla tehtiin – ei tiedä vuotta – aikoinaan ryöstömurha – posti kulki ratsain ja yllätettiin – murhaajaa ei löytynyt koskaan – olisiko niin että tämä merkilliset tapahtumat liittyisivät tuohon rikokseen – setelien kahinaa – ja veren tipahtelua……

Kello on 23.55. Sade ulkona on yltymään päin….

Mitä nyt? Mikä on se ääni? Se kuului vierestämme, välistämme. Se ei ollut todellisuudessa kova mutta kumminkin se on jyrähtänyt jännityksen herkistämissä korvissa kuin tykinlaukaus.

  • Katso, sanoo Aarne Lohi

Hänen sormensa osoittaa kameraa. Magneesilamppu on irronnut paikoiltaan. Se on lentänyt tiehensä. Minkä vuoksi? Kajosiko jompikumpi meistä siihen vahingossa? Tai kajosiko joku kolmas – tahallisesti? Joku sellainen, joka katsoo rauhaansa häirityn, eikä suvaitse tungettelevia vieraita. Sydän rinnassa pomisee.

Istumme typertyneinä, tyhminä, suutkin puoliavoimeksi unohtuneina. Minne lamppu on joutunut? Taskulyhdyn kiila pyyhkii lavitsaa mutta lamppua ei näy. Se ei ole myöskään lattialla. Se on hävinnyt tietymättömiin.

  • Kenties se, minä aloitan… Niin aloitan mutta en ehdi jatkaa enempää. Takamustemme alla tuntuu kaksi voimakasta jysähdystä. Ne ainakaan eivät ole kuulo- tai tuntoharhaa. Ne ovat kuin kaksi potkua, jotka jättiläiskokoinen saapas antaa alapuoleltamme vasten niitä lautoja, joilla olemme maanneet. ja ne ovat voimalliset. Lavitsan laudat ovat taipuneet ylöspäin ja vasten tahtoamme hypähdämme mekin ilmaan millin kaksi, ehkä sentinkin.

Me nousemme lattialle kuin käskettyinä. Aarne Lohi on kalpea ja niin olen minäkin, tiedän sen vaikka en itseäni näe! Seisomme suolapatsaina. Kuulen oman, särkyvän ja säröilevän ääneni huutavan.

  • Ken olet? Vain sateen ropinaa ja takan hiljainen risahtelu. Vastaa meidän herramme nimessä, ken olet?

Kukaan ei vastaa, ei puhu. Hengityksemme pauhaa kohisten. Kukaan ei vastaa, ei puhu. Ja sitten nousee pöytä edessämme verkkaan ja varoen ilmaan kuin vakaiden ja väkivahvojen käsien kohottamana. Katsomme ilmiötä lumoutuneina. Tämä on jotakin sellaista, jota en koskaan ole ilman pienen epäilyksen vivahdetta voinut uskoa todeksi – halustani huolimatta.

Pöytä on noussut kentiespä parikymmentä senttiä ja sitten se romahtaa jälleen lattialle niin kuin se on ennenkin noussut ja taas takaisin romahtanut.

Mitä tämä on? Kautta sen hyvän Jumalan, johon uskon, mitä tämä on. Miksi? Kuinka? Kenen toimesta?”

Näin kuvaili Veikko Ennala kummituskämpän tapahtumia Apu-lehdessä 40 / 1965. Kalamiehet palasivat kellon käydessä kolmea. Kukaan ei nukkunut, Ennala ja Lohi asettuivat ovensuuhun valmiina poistumaan, jos siihen tulisi tarvetta.

Aamulla paikat tutkittiin. Laverilta poistettiin kaksi lautaa ja alta löytyi kadonnut magneesilamppu. Kuinka se sinne oli joutunut? Laveri oli kaikkialta laudoitettu niin, ettei lamppu mistään ollut voinut pudota!

Ennala kirjoitti kummituskämpän vieraskirjaan: ”Lähtekää Jumalan tähden niin kauan kuin aikaa on!”

Vanha tupa Luttojoen latvoilla 1930-luvulla. Kuvassa Elina Peronius, kuva Max Peronius/ Antti Peronius.
Vanha tupa Luttojoen latvoilla 1930-luvulla. Kuvassa Elina Peronius, kuva Max Peronius/ Antti Peronius.

Täällä on enemmän kuolleita kuin eläviä…

  • Täällä on tuhansia kuolleita ja vain kourallinen eläviä, ja toisinaan varjojen maailma näyttää haluavan pitää tunturit itsellään ja tunkea elävien joukon pois. Erämaassa voi elää vain se, joka liikkuu varovasti ja hienovaraisesti eikä loukkaa juhlallisia saivotuntureita, joka tietää olevansa kuin pieni pursi villillä ja tuntemattomalla merellä. Koko luonto elää salaperäistä elämäänsä. Kaikki elävät, Piennin Jussi sanoo. Ihmiset luulevat, että kivet ovat kuolleita ja merkityksettömiä, mutta he ovat tietämättömiä; kivetkin elävät ja kasvavat, vaikkakin hyvin hitaasti…

Luonnossa kaikki elää, kivi kasvaa, ja askel arkipäivän todellisuuden ja noituuden välillä ei ole suuri, noituus kuuluu arkipäivän todellisuuteen…

Erik Therman Noitien ja paimentolaisten parissa 1940, suomennos Heikki Annanpalo, WSOY 1990