Saariselän tunturikylä on elänyt yli puoli vuosisataa kiihkeän kasvun aikaa. Se on muuttanut maisemaa enemmän kuin tuhannet vuodet sitä ennen. Miten tästä peuranpyytäjien ja ohikulkijoiden maasta syntyi nykyinen lomakaupunki. Kasvoiko se kullankaivajan pettymyksestä, Suomujoen pohjaan helmenpyytäjän kadottamasta helmestä vai eräretkeilijän helpottuneesta huokauksesta kulkunsa päätteeksi Luton rantakivelä.
Niistäpä juuri. Uskosta, toivosta ja unelmista, uusiutuvista luonnonvaroista.
Esirippu avautui Saariselän maisemien yltä 10 000 vuotta sitten. Maankuorta peittänyt jää suli ja vetäytyi pois padoten jääjärviä, jotka purkautuessaan synnyttivät joet. Jääkauden jäljet ovat näkyvissä niin pienissä kuin suurissakin muodoissa; jään kulkusuunnan merkit näkyvät peruskalliossa, Luirojärvi, Kiilo-ojan ja Kaunispään länsireuna laakso olivat jääjärviä, Sompion suurten soiden kohdalla oli nykyistä Lokkaa suurempi jääjärvi.
Ainutlaatuisen Saariselän granuliittikaaren päällä lainehti ensin meri. Tulivuorten rajut purkaukset synnyttivät Lappiin ja Itä-Suomeen noin 350 miljoonaa vuotta sitten mahtavan Karelidien poimuvuoriston, jonka vaatimattomia jälkeläisiä nykyiset tunturit ovat.
Kun maisema oli löytänyt muotonsa, astui elämä puiden ja kasvien mukana tunturimaahan. Pohjoisesta saapuivat tunturisopuli, kiiruna, naali, peura, susi, tunturipöllö ja piekana. Idästä tulivat metsäsopulit, myyrät, jänis, karhu, ilves, ahma, lumikko, riekko, kuukkeli, hiiripöllö, lapintiira, suokukko. Etelästä saapuivat hirvi, joutsen, metso, teeri, hanhet.
Saariselän historiaa kuvina
PEURANPYYTÄJIEN AIKA
Häviävän silmänräpäyksen on ihminen miljoonien vuosien mittakaavassa Saariselän tuntureilla kulkenut. Hän tuli tänne riistan ja ennen muuta peurojen perässä. Raututunturien ja Saariselän alueen vuosisatoja vanhasta metsästyskulttuurista kertoo enää vain nimistö. Tarkkasilmäinen kulkija voi nähdä maastossa peurakuoppien ja vipperhautojen jälkiä.
Laani ja Laanila ovat lähtöisin lihan säilömiseen käytetystä kaltiosta eli lähteestä; lihat sidottiin kimpuiksi vitsaksilla ja laskettiin laaniin umpihuppeluksiin suolaamatta. Lauttanen oli katkaistuun tukevaan puuhun rakennettu lava ja vaja lihan säilömistä varten. Peuranpyynnin menneistä vuosisadoista kertovat myös Moitakuru, Vipperhautaoja, Hangasoja, Peuranampumapää ja monet muut nimet.
Vanhasta asutuksesta nimistössä ei juuri merkkejä ole. Saariselän suunnasta Ivalojokeen Kutturan alapuolella laskeva Kyläjoki on alkuperäiseltä saamenkieliseltä nimeltä Sidssuorro, joka viittaa muinaiseen Lapin kylään. Samalla suunnalla oleva Kummitusoja ja Kummitusjänkä puolestaan on väännös saamenkielisestä alkusanastaan ”truollo”, joka tarkoittaa pirua ja paholaista. Suuresti nykyiseen nimistöön ovat vaikuttaneet kultaryntäykset.
Ohikulkijoiden aika
Saariselän matkailun juuret on vuosisatoja vanhoissa kulkukeinoissa – talviteissä, poluissa ja vesireiteissä -, jotka johtivat etelästä pohjoiseen Jäämeren kala-apajille. Niitä vaelsivat kauppiaat, virkamiehet, ryysyläiset etenkin suurina nälkävuosina 1860-luvulla, pirkkalaiset ja muut Lapin verottajat Ruotsista, Suomesta, Venäjältä ja Karjalasta.
Tunnetuimpia reitin kulkijoita ovat olleet Elias Lönnrot ja Matias Aleksanteri Castrén, jotka viettivät jouluaaton Luirojärven autiotuvassa 1841. Tarkoitus oli päästä jouluksi Pielpajärven pappilaan, mutta sää esti nyt kuten monesti muulloinkin matkanteon. Aivan sovussa eivät Lönnrot ja Castrén koettelemusta kestäneet, sillä poroajelelulle lähtiessään Castrèn paiskasi oven niin lujasti kiinni, että hiihtoretkeltä palanneen retkikaverin oli tunkeuduttava sisään ikkuna purkaen. Miehet olivat jo kolmatta päivää käyneet kilpaa siitä, kumpi vaikenee kauemmin ja Lönnrot lienee kilvan hävinnyt.
Toinen Ruijaan päätyvistä poluista kulki nykyisen tunturikylän kautta. Se toi Nattastuntureilta kuivia maita hakien Laanilaan, myöhemmän nelostien linjaa seuraten Kaunispään länsirinteiden ja Urupää kautta Paljakaisen tuvalle ja edelleen Törmäseen ja Kyröön eli Ivaloon.
Yksi unohdettuja Lapin poikittaisreittejä tuli Kittilästä Kitisen latvoilla sijaitsevan Pälvin kautta Ruijan poluille. Suurin osa matkalaisista taivalsi etelästä Kemijärven ja Rovaniemen suunnasta jokireittejä pitkin.
Kullankaivajien aika
Entisistä poikkeava kulkija ilmestyi purojen rantapoluille 1860-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä heitä oli jo paljon. Tämä seutu kuului silloin Lapin kihlakuntaan, jonka keskus oli Kittilässä. Kruununvouti Konrad Wilhelm Planting kulki virkamatkoillaan ympäri laajaa Lapinmaata kantaen vaskoolia mukanaan. Hän oli Kuusamossa ollessaan hurahtanut kultaan eikä päässyt siitä eroon. Ruijan polkua kulkiessaan hän vaskasi Luton latvoilta kultahippuja.
Ivalojoen suuri kultaryntäys alkoi 1870. Kultapaikkaa sai etsiä vasta ostettuaan 100 markan hintaisen luvan haluamalleen joelle. Suurin osa otti luvan Ivalojoelle, mutta muutama joukko hakeutui myös Lutolle, joku Kitiselle, Ounasjoelle, Lemmenjoelle ja Tenolle. Ne kiinnostivat ennen muuta Pietarista tulleita venäläisiä.
Maanmittausoppilas Johan Albert Piponius sai tehdaspiirin Luttojoelle nykyisen Tunturihotellin tienoille kesällä 1871. Hän etsi paikkaa kyröläisten talonpoikien kanssa, mutta heitti heidät pellolle tehdaspiiriä hakiessaan. Piponius löysi 329 g kultaa, mutta Ivalojoen ja Palsinojan hyvät kultamaat houkuttelivat ja hän jätti Luton taakseen.
Emäkallion etsimisen aika
Uusi vuosisata nosti Laanilan nimen tietoisuuteen kaikkialla Suomessa. Itsensä Venäjän keisarin hyväksymän suunnitelman mukaan lähti arvovaltainen geologinen retkue etsimään kullan emäkalliota kesällä 1898. Siinä olivat muun muassa J.J. Sederholm, E. Sarlin, L. Borgström ja A. Brofeldt, jotka tulivat myöhemmin tunnetuksi Suomen teollisuus- ja tiede-elämässä.
Seurue ihaili Laanilan upeata kvartsikalliota ja piti sitä lupaavana kultakaivoksen paikkana. Kemijärveläinen Henry Kerkelä kuuli asiantuntijoiden puheet ja marssi siltä istumalta nimismiehen puheille tehden paikalle valtauksen.
Asiantutijat panivat pystyyn Prospektor Osakeyhtiön tutkimaan ja etsimään kullan emäkalliota. Siihen tuli mukaan tunnettuja liikemiehiä, yhteiskunnallisia vaikuttajia ja asiantuntijoita. Syntyi kilpailu valtauksista. Laanilan ympäristöön avattiin 1901–1903 useita kultakaivoksia, pystytettiin rakennuksia ja rakennettiin teitä. Prospektorin elämänkaari jäi muutaman vuoden mittaiseksi, mutta sen merkitys Saariselän tulevaisuudelle oli sitäkin suurempi.
Kerkelä puolestaan kamppaili kultayhtiöittensä kanssa saaden siihen mukaan oululaisia, turkulaisia ja tamperelaisia suurliikemiehiä. Hän lähetti Suomen Rahapajan analysoitavaksi kalliokultanäytteitä, joista parhaassa oli kultaa jopa 92 g tonnissa, kun 5-6 grammaa jo riittäisi kannattavaan kaivostoimintaan. Värikkäiden vaiheiden jälkeen Kerkelä sai myytyä kaivoksensa Suomalais-amerikkalaiselle kaivosyhtiölle, jonka taustalla olivat muun muassa Klondikessa rikastuneet Joutsenen veljekset.
https://hakku.gtk.fi/fi/reports
Punaiset merkinnät kartalla kertovat kultaesiintymistä, juonista ja kaivupaikoista.
Saman kilpailun ja pettymyksen Laanilan kalliokullan etsimiseksi kokivat 1920-luvulla Ivalojoki Oy:n ja Lapin Kulta Oy:n kilpaillessa keskenään. Lapin Kullan taustalla oli tamperelainen Rafael Haarla ja Ivalojoen taustalta löytyy samoja nimiä, kuin kaksi vuosikymmentä aikaisemmin Prospektorin papereista. Tunnetuin yhtiön osakaista oli Juho Kusti Paasikivi. Taas syntyi monttuja, kaivoksia, rakennuksia, teitä ja sortuneita unelmia. Jäljelle nykypäivään jäi nimistöä. Ramsanpalo ja Ramsanoja muistuttavat Prospektorin hallituksen puheenjohtajasta, valtioneuvos August Ramsaysta tai hänen veljestään, valtiongeologi Henrik Ramsaysta, Everstin kaivos Aulangon rakentajasta Hugo Standerskjöldistä, Tolosjokeen laskevan Hangasojan viereinen Kuivakuru kaikista niistä suurista unelmista, jotka olivat vähällä toteutua.
Tie tuli tunturiin
Saariselkä hyötyi arvaamattomalla tavalla suurten kultayhtiöiden epäonnesta. Prospektor oli rakentanut 1901 ja 1902 kärrytien Vuotson alapuolelta Könkäältä pääkonttoriinsa Laanilaan Laaninojan törmälle. Tiellä oli suuri merkitys määriteltäessä Inarin Lappiin rakennettavan maantien suuntaa 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Tien lisäksi tientekijät rakentasivat tai kunnostivat kestikievarit ja matkailumajat ja entinen kultayhtiön rakennukset muuttuivat Laanilan Kestikievariksi v. 1912. Se oli toiminnassa vuoteen 1944 saakka ja tuhoutui saksalaisten vetäytyessä Norjaan Lapin sodan aikana lokakuussa.
Kaunispään Ylämaja valmistui hiihtokaudeksi 1954 Lapin Matkailijayhdistyksen toimesta. Majassa oli tarjoilu- ja olohuone, keittiö sekä yläkerrassa kaksi majoitushuonetta.
Paikalla leivotut munkit ja lohikeitto saavuttivat kuuluisuutta kautta Suomen, laskettelurinteet ja hiihtohissi elvyttivät Ylämajan yrittäjyyttä. Arja ja Pirkko rakensivat 1981 tunturikylään Kuukkeli-kaupan ja 1986 Kaunispään Huippu-ravintolan, jotka molemmat he myivät uusille omistajille seuraavalla vuosikymmenellä.
Sikiörievuissa tunturikylän juuret
Lappi eli sodan jälkeen inhimillisesti ja taloudellisesti vaikeaa aikaa. Aliravitsemus ja tuberkuloosi vaivasi Lapin lapsia ja asialle päätettiin tehdä jotakin. Perustettiin Lapin Lasten ystävät-niminen yhdistys, joka ryhtyi etsimään terveellistä kesäleiripaikkaa. Yhdistyksen puuhamiehiä olivat muun muassa Arvo Ylppö, Ilkka Väänänen ja Niilo Koskela.
Paikka löytyi lopulta Kaunispään eteläpuolelta Luttojoen kuivalta törmältä, josta vuokrattiin kahdeksan hehtaarin maa-alue. Tie puhkaistiin nelostieltä Luton varteen heinäkuussa 1952, elokuussa aloitettiin rakentaminen ja seuraavan vuoden alussa paikalla oli päärakennus, saunatupa, talousrakennus ja talonmiehen asunto. Majoitustilaa oli vuonna 1957 jo 58 hengelle ja silloin tarvittiin oma sähkövoima-asema. Majalla pidettiin kesällä lasten kesäleirejä ja talvella hiihtolomaviikkoja matkailijoille.
Saariselkä alkoi kiinnostaa jo muitakin. Virkamiesliiton Lapin piiri siirsi Tsarmijärveltä ostamansa metsäkämpän Luton rantaan 1955. Suomen Sanomalehtimiesten Liitto vuokrasi itselleen lomatontin 1954. Seuraavina paikalle tulivat Vapo, SOK, Yleisradio, Liikkuva Poliisi, Suomen Latu, Suomen Pankki, Rovaniemen Säästöpankki, OKO ja monet muut.
Sikiöriepujen maja paloi tammikuussa 1958, rakennukset ja tontin vuokraoikeus siirtyi virkamiehille. Palovakuutusrahoilla Lasten ystävät rakensi Laanilan Tunturimajan, nykyisen Laanihovin. Se siirtyi Mannerheimin Lastensuojeluliiton omistukseen perien Sikiöriepujen majan nimen.
Laanilan tunturimaja sai pian toisenkin lisänimen ”Viskilompolo”. Sille myönnettiin ensimmäisenä alkoholin rajoitetut anniskeluoikeudet 1.1. 1969. Rajoitutetut oikeudet tarkoittivat sitä, että viinaa ei saanut tarjoilla parinkymmenen kilometrin säteellä Laanilasta asuville. Vastaavat oikeudet olivat myös Ivalon Majalla eli ivalolaiset saattoivat mennä kaljoille Laanilaan ja Saariselällä asuvat Ivaloon, mutta oman kylän ”Majalassa” ei heille tarjoiltu.
Lokan allasevakoille oli laskettu tuolloin rahat kouraan myymästään maasta ja se aiheutti kiihkeän elämän Laanilan Tunturimajalla. Valomerkki jouduttiin joskus antamaan monta kertaa päivässä; asiakkaat ajettiin ulos ja sisään päästettiin ne, joille saatettiin vielä tarjoilla.
Matkailukylä syntyy
Saariselän retkeilykeskukseen valmistui uusi ravintolarakennus 1968. Legendaarinen Sininen Pirtti alennettiin seurustelutiloiksi. Majoja oli syntynyt kuin sieniä sateella. Asialle piti tehdä jotakin, sillä maanomistaja Metsäntutkimuslaitos oli helisemässä uusien tonttihakemusten ja kysynnän edessä. Kaunispään rinteille oltiin rakentamassa hiihtohissejä ja laskettelurinteitä.
Koko Suomen matkailu eli 1970-luvun alussa rajattoman kasvuhuuman kautta. Sodan arvet olivat umpeutuneet, kansa kiersi autoineen ja telttoineen Lappia ja Ruijaa. Lomakaupunkeja tehtiin eri puolille maata; Kolille, Teiskon Maisansaloon, Vuokattiin jne. Niistä vain Saariselkä kesti öljykriisin aiheuttaman laman vuosikymmenen puolivälissä vahvojen taustavoimiensa ansiosta. Siellä nähtiin monet tutut kasvot; Mauno Koivisto, Harri Holkeri, Pepsi Paloheimo, Urho Kekkonen ja monet muut.
Virkamiesliitto kutsui huhtikuussa 1969 Saariselälle suuren suunnittelukokouksen. Valtio budjettiin saatiin 300 000 markan määräraha ”Inarin ja Sodankylän kunnissa olevan Kaunispään, Laanilan ja Kiiltopään seudun matkailu-, retkeily-, ja ulkoilualueen käyttösuunnitelman laatimisesta ja siihen liittyvästä kaavoituksesta aiheutuviin menoihin”.
Suunnitelma valmistui kesäkuussa 1972. Toistasataa sivuinen kirja sijoitti alueelle 8000 vuodepaikkaa, tiet, hotellit, ravintolat, laskettelurinteet, kaupat, kaiken maailman harrasteet keilailusta kullankaivaukseen ja curlingiin, laski karhut, sudet ja porot. Perusideana oli keskitetty matkailukeskus, jossa luonnon kuluminen kanavoitaisiin sekä ohjattaisiin hillittyyn ja hallittuun muottiin.
Kolmenkymmenen vuoden perspektiivillä mitoitus oli liian pieni, mutta riittävä saattamaan kehitys alkuun sille Saariselän tunturikylälle, joka nyt on olemassa. Suunnitelmia on jouduttu moneen kertaan uusimaan ja tarkistamaan. Sukupolvi on vaihtunut ja vain yhden nopeasti ohikiitävän hetken Saariselkä uskoi olevansa valmis 1990-luvun alun lamassa.
Kultahistorian merkkivuosia
1867 Lapin kihlakunnan kruunuvouti, kultahistorian ensimmäinen sankari ja konna Konrad Planting kehotti vuorihallitusta tutkimaan Luttojoen latvoja. Lienee virkamatkoillaan vaskannut kullan merkit nykyisen Saariselän lomakaupungin kohdalta ikivanhan kulkukeinon Ruija polun lähettyviltä. Löytöpaikka saattoi olla pienen lammen lähettyvillä Saariselän kappelin ja kummituskämpän alapuolella. Siinä on ollut hyvä lepo- ja yöpymispaikka, jonka lähettyvillä on paljon vanhoja kullankaivun jälkiä.
1871 Haapajärveltä kotoisin oleva maanmittausoppilas J. Albert Piponius sai noin 1,8 km pituisen valtauksen Lutolta (laskettelukeskuksen parkkialue – kansallispuistoon johtava reitti). Hän löysi siitä kultaa 371 g. Toinen valtaus Ivalojoen Palsinojan suupuolella tuotti huomattavasti paremmin ja Piponius siirsi työmaansa sinne ja kaivoi yhteistyössä Kultalan poliisien päällikön virasta Inarin nimismieheksi siirtyneen Xenofon Nordlingin kanssa menestyksellä kultaa.
1880–1890 luvuilla Luttolla ja Laanilan puroilla kaivoivat Kyrön kylän talolliset; Kyröt, Pekkalat, Mikkolat, Kangasniemet sekä muutamat Ivalojoen kultaryntäyksen kaivajat ja virkamiehet kuten Anton ”Neeteri” Schneider, Gumsen Kalle eli Kaarlo Gummerus.
1898–1903 alue nousi Lapin kullanhuuhdonnan keskuspaikaksi kalliokultakuumeen nousun myötä. Kaivosyhtiö Prospektor Oy haali satoja valtauksia, teki kärrytien Vuotson eteläpuolelta Könkäältä, rakensi taloja, kaivoksia, kaivostupia, laboratorion, teitä ja siltoja. Sen kilpailijana oli Henry Kerkelän monet yritykset Hangasojan keskijuoksulla. Prospektorin päämajasta kunnostettiin Petsamon tien rakennustöiden yhteydessä Kestikievari Laaniojan rantatörmälle 1912.
1920-luvulla heräsi uusi kultakuume Prospektorin ja Kerkelän kaivosyrityksen unelmien raunioista. Lapin Kulta Oy ja Ivalojoki Oy kilpailivat Saariselän ja Laanilan kulta-alueista vuosina 1924–1927. Rahoituksen puutteeseen lopetetut yhtiön jättivät jälkeensä avattuja kultamonttuja, teitä, siltoja, koneita ja laitteita, joita yksittäiset kaivajat saattoivat käyttää yhtiöiden vetäydyttyä nuolemaan haavojaan.
1930–2015 kullankaivu on jatkunut pienimuotoisena vuosikymmenestä toiseen uusien kultaryntäysten ja hiljaisten vuosikymmenien rytmissä. Erityisesti 1930-luvun lopulla myös kansainväliset kaivosyhtiöt etsivät kultaa niin Saariselältä kuin muualtakin Lapin alueelta. Laanilan Majatalo oli kullankaivajien tukikohtana ja sen pitäjät Max ja Elina Peronius toimivat hekin kullankaivajina kestikievarinpidon ohella. Ruotsalainen kaivosyhtiö Boliden teki laajoja tutkimuksia kulta- ja malmiesiintymien löytämiseksi myös tunnetuilla kullankaivualueilla perustamansa Luttojoen Kulta Oy:n toimesta käyttäen asiantuntijoina ja työmiehinä tunnettuja kullankaivajia.
Viimeisin alueella pysyvästi kultaa kaivanut ”elinkautinen” oli Jaakko Mäkinen (1921–2005) eli pienessä mökissä Hangasojan suun Kuivakurussa vv. 1974–2004. Luttojoella lomakaupungin ja hiihtokeskuksen välillä kaivoi 1970-luvulta noin 40 vuotta helsinkiläinen opettaja Erkki Kaikkonen. Hänen aloitteestaan Tankavaarassa ryhdyttiin järjestämään kullanhuuhdonnan mestaruuskilpailuja, jotka ovat levinneet kaikkialle maailmaan ja saattaneet maailman kullankaivajat yhteistyöhön
Jaakko Mäkinen asui kämpässä lähes 45 vuotta ja pitkien suostutteluiden jälkeen oli viimeisen vuotensa kullankaivajien Inarissa sijaitsevassa kultakodissa. Jaskalla oli takanaan monivaiheinen ja värikäs elämä merimiehenä. Hän luki paljon ja perehtyi syvällisesti myös Laanilan ja Saariselän alueen geologiaan, kiviin ja kultahistoriaan. Hän eli ympäri vuoden kämpässään ja käväisi joskus Saariselällä talvisin hiihtäen ja kesäisin polkupyörällä.
150 vuotta kullankaivua
Matkailun kasvun myötä kullankaivukin nousi harrastuksena ja luonnon houkuttimena uuden vuosituhannen molemmin puolin. Lapin Kullankaivajain liiton omat kullanhuuhdontapaikat ovat vilkastuttaneet kullankaivua myös tällä alueella. Laanilan seudulla on hetkellä noin 30–50 kullanhuuhdonta-aluetta, valtausta ja vireillä olevaa hakemusta. Ne sijoittuvat lähinnä nelostien länsipuolelle Tolosjokeen laskeviin sivupuroihin.
Kultahistorian suurimmat kultahiput
Kaksi Lapin pitkän kultahistorian suurinta kultahippua on löydetty Luton ja Laanilan alueelta. Aleksi Kiviniemi löysi 1910 Hangasojan suulta hipun, jonka paino on 385,36 g. Alun perin se lienee painanut noin 400 g, sillä tutkimusten mukaan siitä on lohkaistu kultaa kahteen sormukseen. Suurin tilastoiduista kultakimpaleista on Evert Kiviniemen Luton läntisen haaran latvalta 1935 poimima 392,9 g painava isomus. Löytöpaikat ovat herättäneet epäilyksiä, sillä runsaan sadan suuriman hipun listalla on näiden kahden lisäksi vain pari tältä alueelta löytynyttä kultahippua.
Kaksi isoa kultahippua, 36 ja 24 grammaa, löytyi historiallisen Laanilan Kultareitin ja Everstin vanhan kultakaivoksen viereltä syyskuussa 2018. Löytäjä oli raahelainen Aimo Kerttula, joka työskenteli kaivinkoneellaan Heikki Saviharjun kaivospiirissa. Hiput löytyivät noin 10 metrin syvyydestä.
Oletetuille suurimpien hippujen löytöpaikalle ovat Lauri Skants ja Erkki Kreivi puuhanneet muistolaatat. He kiinnittivät sen isohkoon laattakiveen Luton lähtisen haaran itärannalle noin 700–800 m Prospektorin vanhan kultakaivoksen kohdalta puron vartta pohjoiseen. Paikka löytyy helposti Laanilasta lähtevän Viskitien tuntumasta mökin numero 24 kohdalta. Geologi Erkki Kreivi on nauhoittanut löytöä todistaneen kaivukaverin Heimo Ylirieston kertomuksen löytötapahtumasta. Kertomus on kuultavissa Inarin kirjaston kokoamassa nettiarkistossa. Toinen muistolaatta löytyy Hangasojan suulta Aleksi hipun löytöpaikalta.
Luttojoki useine sivujokineen on ollut 1900-luvun alkupuolella tunnettu jokihelmistään, joita paikalliset asukkaat ja kullankaivajat ovat yrittäneet löytää. Helmiä on etsitty muun muassa Suomu- ja Luttojoen vesistä, Kopsujoelta ja Luirojoelta. Vanhoja raakkukasoja 1920 – 1940-luvuilta voi vielä nähdä jokirannoilla. Vanhoista kullankaivajista helmenpyynnissä ovat olleet muun muassa Unto Koivunen, Aulis Kajanto ja O.W. Itkonen. Tunnetuimpia helmenpyytäjiä ovat olleet Huhti-Heikki ja Arvid Wegelius. Jokihelmien pyynti kiellettiin lailla 1955, mutta jo sitä ennen pyyntiä rajoitettiin suojelumääräyksillä.
NIMIÄ KULTAHISTORIAN LEHDILTÄ
Vuori-insinööri Wille Hall (1877–1938): työmaapäällikkönä Prospektorin Laanilan työmailla 1901–1902, Kerkelän Kultakaivos Oy:n palveluksessa 1903. Tutustui myöhemmin koneelliseen kullan tuottamiseen Uralilla ja Amerikassa kauppaneuvos Åströmin tuella. Kirjoitti 1918 laajan artikkelin Teknilliseen Aikakauslehteen maailmalla käytössä olleista koneista, laitteista ja menetelmistä, jotka sopisivat Lapin vesistöihin. Esitti ”tutkimustuloksinaan”, että Ivalojoen – Laanilan alueilla on maaperässä kultaa toistatuhatta kiloja. Se sai aikaan uuden kultaryntäyksen sekä Ivalojoki Oy:n ja Lapin Kulta Oy:n perustamiseen kaksi vuosikymmentä aiemmin haudattujen unelmien raunioille.
Henry Kerkelä (1869–1929) synt. Kemijärvellä, oli kaivosmiehenä ja kullankaivajan Amerikassa, louhi kalliokultaa Ivalojoella 1898, teki useita valtauksia Laanilan kvartsikallion ympäristöön 1900, rakensi sinne talon, perusti useita yrityksiä ja sai lopulta myytyä kaivoksen laitteineen Suomalais-amerikkalaisella kaivosyhtiölle, jota rahoittivat muun muassa Klodykessä rikastuneet Joutsenet veljekset. Kaupantekoa puitiin myöhemmin pitkään oikeudessa.
Luton ja Laanilan purojen kultahistoria on näkyvillä hyvin lumettomana aikana; vanhoja kullankaivumonttuja, kämppien raunioita, kultarännien pohjakiviä, lahoavia tai ruostuvia kullankaivuvälineitä. Nelostien länsipuolella on Kultamuseon ja Metsähallituksen viitoittama noin 5 km mittainen Laanilan Kultapolku, joka esittelee vahoja kultakaivoksia Hangasoja, Kuivakurun ja Tolosjoen rantamaisemissa. Reitistä on saatavissa Kultamuseon esite ”Laanilan kultapolku”. Retkipolun tuntumassa on kymmeniä toimivia kullanhuuhdonta-alueita eli kullankaivu ei täällä ole pelkkää historiaa.
Uutinen suuren kultahipun löytymisestä 1910
Eräs lappalainen kullanhuuhtoja löytänyt Inarissa 383 gr. painoisen kultamöhkäleen. Viime syyskuun 20 pnä löysi eräs lappalainen kullanhuuhtoja (* kultakappaleen, joka suuruutensa takia herätti huomiota ammattikullankaivajain kesken Inarissa).
Löytö tehtiin eräässä vuorenrotkossa Hangasojan luona, noin 200 metrin yläpuolella Osakeyhtiö Prospektorin useita vuosia sitten perustamaa Hangasojan asemaa ja lähetettiin se Helsinkiin tutkittavaksi ja arvosteltavaksi sekä sen jälkeen rahaksi muutettavaksi.
Rahapajassa toimitetussa tutkimuksessa on havaittu, että möhkäle painaa 385 gr., että sen ominaispaino 13,85 ja sisältää 915 tuhannetta osaa puhdasta kultaa. Kullan laatu vastaa Ivalokultaa, joten ei ole syytä epäillä sen olevan muualta kuin mistä sen on sanottu olevan.
Löydön metalliarvon arvioi rahapaja olevan korkeintaan 1,213 mk. 39 p. Asiantuntijain lausunnon mukaan on tämä kultamöhkäle suurin mitä tähän asti on Suomesta löydetty. Tavallisesti löydetään Ivalokulta pieninä jyvinä ja suurimpien rahapajaan lähetettyjen möhkäleiden paino on ollut 90 grammaa eli tuskin neljäs osa nyt löydetystä möhkäleestä.
Vanhastaan on tunnettu, että Lapissa on kultaa. 1860 ja 1870 luvuilla oli täälläkin jonkinlainen kultakuume. Huuhtomoita perustettiin silloin suuri määrä Ivalojoen luo, missä Kultalan asema tuli keskustaksi, mutta turhaan saatiin odottaa sen kasvavan kalifornialaiseksi kultakaupungiksi, kuten silloin optimistit uneksivat.
Sitten lamaantui innostus kun tulokset eivät olleet kehottavat. Kuitenkin on siitä lähtien vuosittain kullanhuuhdontaa paikkakunnan väestö harjottanut, jonka keskuuteen on kehittynyt ammattikullanhuutojia. Nämä saavat elantonsa kullanhuuhtomisestaan lyhyen kesän aikana. Eri vuosien tulokset ovat hyvin erilaiset. Tänä vuonna löydettiin kultaa yhteensä 3 kiloa, arvoltaan noin 10,000 markan edestä.
Geologit ovat eri mieltä siitä, missä on tämän kullan lähdepaikka, mutta on otaksuttu sen olevan kiinteässä vuoressa.
Kesällä v. 1901. tehtiin huomioita, joiden mukaan kultaa tuovat suonet arveltiin saatavan selville ja että oli toivetta niiden johdolla löytää varsinaiset kultasuonet. Tätä tutkimusta varten perustettiin osakeyhtiö Prospektor, joka parin vuoden ajan melkoisella pääomalla ja työvoimalla toimeenpani tutkimukset.
Vuoria louhittiin hyvin syvälle ja kenttätutkimuksia toimeenpantiin. Samaan aikaan muodostettiin toinenkin yhtiö samaa tarkoitusta varten suomalaisen herra Kärkelän johdolla, joka Amerikassa oli ollut kullankaivajana.
Kaikkialta missä kaivauksia tehtiin, löydettiin kyllä kultaa vuorista, mutta niin vähän että tulokset eivät innostaneet etsinnän jatkamiseen. Siten raukesivat ne työt.
Huolimatta tästä kaikesta kuitenkin otaksuttavan että Lapin laajoilla kulta-alueilla täytyy löytyä paikkoja, joissa vielä kannattasi toimeenpanna tutkimuksia ja jotka tulevaisuudessa antaisivat aihetta järkiperäisen kullankaivannan järjestämiseksi.
Metsähallituksen Lapin Luontopalvelut on rakentanut Saariselän ja Laanilan alueelle kymmenkunta lähiretkeilyreittiä, niille palvelut sekä patikointia helpottavat rakenteet. Yksi reiteistä esittelee kultayhtiön Prospektorin jälkiä ja sen kokonaispituus on 7,4 km. Reitin varrella on muun muassa Laanilan kultakaivos. Auroranpolku johtaa muun muassa upealle Auroratuvalle, jota alakuvassa esittelevät puistojohtaja Pirjo Seurujärvi ja erikoissuunnittelija Tapio Tynys. Lisätietoa löytyy www.luontoon.fi nettisivustolta. Alla linkit Prospektorin kultayhtiötä esittelevälle sivulle ja elokuvaa Youtubessa:
TULOSVASTUU TULI TUNTUREILLE
Raivaustraktori Inarin Kirakkajärven voimalaitostyömaalta puski 1952 tieuran nelostieltä Luottojoen törmälle Kaunispään ja Iisakkipään juurelle. Seuraavana keväänä paikalla oli useita hirsirakennuksia, Lapin Lasten Ystävien tukikohta, jota alettiin kutsua Sikiöriepujen majaksi. Siinä pidettiin kesäisin leirejä aliravitsemuksesta ja tuberkuloosista kärsiville Lapin lapsille. Talvella tulivat tunturihiihtäjät. Lasten terveys parani, maja vuokrattiin puutavarayhtiölle kesällä 1957 ja päärakennus paloi tammikuussa 1958.
Virkamiesliiton Lapin piiri siirsi suuren metsäkämpän Tsarmijärveltä 1955 Luton törmälle. Tulipalolta säilyneet Lapin Lasten ystävien rakennukset ja maapohjan vuokraoikeus siirtyivät Virkamiesliitolle. Suomen Sanomalehtimiesten liitto oli vuokrannut viereisen tontin vuonna 1953, ja maja siihen valmistui vasta syysruskan aikana 1969.
Suomen Pankki tuli Saariselälle 20.12. 1966 vuokraamalla lomamajalleen tontin. Tämän jälkeen tonttien kysyntä kasvoi nopeasti ja oli pakko ryhtyä laatimaan kaavaa lomakaupungille. Se valmistui 1972. Seuravana vuonna Saariselän retkeilykeskus sai A-oikeudet.
Historialle on aina ominaista se, ettei se ala jostakin tapahtumasta, vaan sillä on juuria sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Hirsikämpät 1950-luvun puolivälissä eivät olleet ensimmäisiä Luttojoen törmällä.
Maanmittausoppilas Johan Albert Piponius Haapajärveltä ilmoittautui Kyrön nimismiehelle 10.5. 1871 näyttäen Luttojoelle oikeuttavan kullanetsintälupansa. Hän ilmoitti yhtiökumppaneikseen kyröläiset Mikko Mikonpoika ja Pekka Pekanpoika Kiviniemi. Kesäkuun alussa joukko löysi kullan merkit Luton rannalta ja Piponius marssi Kultalaan tekemään valtausta. Maanmittari tuli Kultalasta juhannuksen alla, mittasi ja pyykitti tehdaspiirin. Kaikki inarilaiset ja kyröläiset oli heitetty yhtymästä pellolle.
Piponius pystytti Paras Paikka-hotellin alapuolelle hirsikämpän ja toisen siitä muutama sata metriä alavirtaan. Ne olivat ensimmäiset rakennukset Luton varrella. Hänen kahdeksasta valtauspyykeistä on jäljellä ylävirran puolella puiston portin ja polut lähellä kolme ja alavirran puolella hiihtohissin ala-aseman kohdalla yksi, vuosi sitten kaksi!
Piponiuksella oli töissä 21 miestä eikä yksikään ollut paikkakuntalainen. Työt tehdaspiirissä lopetettiin syyskuun 9. päivänä ja Piponius vei Kultalan viranomaisille pussillisen kultaa, kaikkiaan 329 grammaa. Hänen toinen valtauksensa Palsinojalla tuotti paremmin, työt siirrettiin sinne ja Piponius teki yhteistyötä toisen haapajärvisen, nimismies Xenofon Nordlingin kanssa, josta myöhemmin tuli Inarin nimismies.
Piponiuksen palkkalistoilla oli Fredrik Planting Alatorniosta, jonka isä Lapin kihlakunnan kruununvouti Conrad Wilhelm Planting oli neljä vuotta aikaisemmin pysähtynyt tällä paikalla Luttojoen polulla, ottanut reppunsa päältä vaskoolin ja löytänyt kultaa. Hän lähetti löydöstään kirjeen Vuorihallituksen Pohjois-Suomen aluekonttoriin Kuopioon 23.10.1867. Luton kulta oli löytynyt! Kruununvouti lienee neuvonut Piponiukselle kultapaikan Lutolla.
Oliko näissä tapahtumissa Saariselän Tunturihotellin ja tunturikylän alku? Vai oliko se runsaat 500 vuotta sitten, kun Piitimen ja Luulajan vouti Olav Burman palasi Ruijan polkua etelään. Hän oli tehnyt pitkän matkan Ruijassa ja Kuolassa Kaarle Herttuan, myöhemmin Ruotsin kuninkaan Kaarle IX käskystä tutkien Ruotsin ja Venäjän rajaa. Burman pysähtyi Luton törmälle, ihaili ympärillään avautuvia tunturinäkymiä ylistäen niitä ja Sompion kauneutta Ruotsin kuninkaalle.
100 vuotta sitten perustettu kullankaivuyhtiö Prospektor raivasi kärrytien Kitisen Könkäältä Laanilaan ja Kaunispäälle sekä rakensi päämajansa Laaninojan törmälle. Näin vuosisatainen polku muuttui tieksi vuosina 1901–1902. Prospektor ei löytänyt kultaa, lopetti 1906 ja jätti jälkeensä rakennukset, tiet ja kultakaivokset.
Vuosikymmen myöhemmin kärrytie muuttui maantieksi ja ensimmäinen auto nousi Kaunispäälle 1912. Kultayhtiön pääkonttori kunnostettiin Laanilan Kestikievariksi ja se sai olla paikallaan saksalaisten ohimarssiin lokakuuhun 1944 saakka.
Karttaote Saariselän ja Laanilan alueelta on poimittu taloudellisen kartan 1:100 000 lehdeltä vuodelta 1943. Alhaalla näkyy Inarin ja Sodankylän raja, siellä tulliasema, ylhäällä Paljakaisen kievari, keskellä Laanilan majatalo, josta kaksi valokuvaa. Elina Peronius tarkastelee rinteeseen rakennettua kasvilavaa lumien sulaessa keväällä. Lavaa lämmitetään alhaalta. Kestikievari tarvitsi myös hevosia ja lehmiä matkailijoita varten. Kuvat Max Peronius / Antti Peronius.
KIEVARI ON TÄYNNÄ JÄTKIÄ…
Miehiseen kronikkaamme tulee vihdoinkin naisnäkökulma 1920-luvun alussa. Taiteilija ja tohtorinrouva, myöhemmin Suomen Tukholman matkailutoimiston johtaja Ester Hjelt-Cajanus kauhistuu astuessaan Rovaniemi – Petsamo linja-autosta Laanilan Kestikievariin:
– Mutta Kievari oli täynnä jätkiä. Ei ajatustakaan jäädä tänne, meidän tuli jatkaa eteenpäin.
Kaunispäällä auto juuttui jälleen kiinni – onneksi! Nousimme kaikki autosta, minä vaelsin yksin jonkin matkan päähän. Mielessäni kiitin luojaani hiljaa siitä, että olin saanut tulla tänne ja nähdä tämän ihanuuden:
Mahtava, vaaleanharmaa, poronjäkälän peittämä tunturi, jolla vaelsin, lepäsi varjossa, mutta takana olevalle tunturille paistoi aurinko, niin että se hehkui oranssina siellä täällä kimmeltävin luminauhoin. Tuhatpäinen porotokka liukui harmaana pilvenä jonkin matkan päässä ohitseni. Kääntyessäni toiseen suuntaan tunturit ja kumpareet ympäröivät minua tummansinisinä ja juhlallisina.
Se on todellista Lappia: suurta, vakavaa, järkkymättömän mahtavaa.
Tuuli pyyhkii täällä kaikki pikkuhuolet pois, kaikki nurkat ja sotkut oikenevat, arki katoaa ja satu astuu sijaan. Se tekee hyvää särkyneille, kuluneille hermoille! Täällä olisi hyvä olla.
Eikö Laanilasta voisi tehdä tunturivaeltajien matkailumajan.
SMYn vuosikirja 1924, ruotsikielestä kääntänyt Heikki Annanpalo kirjaan Aikain muistot.
Legendaarisessa Sinisessä Pirtissä oli käynyt A-oikeuksien tullessa 1970-luvulla ennen kuulumaton käsky: Hattu päässä ei saanut istua ravintolasalissa. Me kaikki nostimme kiltisti hatun pöydälle. Hovimestari ja tarjoilija kauhistuivat Raumalan Nipan rumaa päälakea ja antoivat uuden määräyksen. Nipa saa istua salissa hattu päässä, muut eivät.
Muru Petelius oli samana päivänä Tankavaarassa ajanut Nipan kaljuksi; lopputulos herätti kauhua ja ihastusta. Valkea päälaki loisti auringon, hien ja työn paahtaman naaman yläpuolella niin voimakkaasti, että sillä olisi saattanut olla vaikutusta kassavirtaan! Tulosvastuu oli tullut tuntureille ja tämä kehitys jatkuu kiihtyvällä vauhdilla!
Näissä ja monissa muissa tapahtumissa on Saariselän Tunturihotellin juuret. Meillä on tänään enemmän kuin kymmenen syytä juhlia!
Seppo J. Partanen 15.11. 2003
Polkuja luontoon ja menneisyyteen
Saariselälle on vaellus- ja hiihtoreittien lisäksi helppokulkuisia teemareittejä. Ne johdattavat alueen luontoon, menneisyyteen, kasveihin, eläimiin ja menneiden vuosisatojen elämiseen. Lähtöpisteinä reiteille ovat kansallispuiston uudet portit Saariselällä tai Kiilopäällä. Lyhimmät 1–2 km reitit soveltuvat ympäri vuoden lasten kanssa kuljettavaksi, pisimmät yli 10 km reitit vaativat aikaa ja kestävyyttä.
Uudet selkeälukuiset opastaulut, pohjustetut polut, taukopaikat retkieväiden syöntiin ja päivätuvat edustavat uudenlaista suunnittelua kansallispuistoissa, joita viime vuosikymmeninä on suojeltu luonnon reservaattina. Kansallispuistot perustettiin 1930-luvulla matkailijoille, heille haluttiin esitellä luontomme kauneimmat näkymät. Matkailu ja luonnonsuojelu tekivät työtä yhdessä. Uudet reitit ovat Metsähallituksen Lapin Luontopalvelujen toteuttamia.
Osa lyhyistä teemareiteistä on kuljettavissa ympäri vuoden maastoon ja ajankohtaan sopivilla jalkineilla. Reiteistä löytyy tietoa Luontopalvelujen sivuilta www.luontoon.fi / Kansallispuistot/ukkpuisto/reitit. Jokaisesta reitistä on tarkka reittikuvaus sekä tietoa ja tarinoita reittien tarjoamista teemoista.
Kultapolkuja
Yhtenä esimerkkinä on teemareiteistä ”Prospektorin polku”. Se esittelee 1900-luvun alkuvuosina alueella toimivan suuren kullankaivuyhtiö Prospektorin historiaa ja maastoon jättämiä jälkiä. Yhtiöllä oli alueella satoja valtauksia, työmaita ja kaivoksia, joissa se yritti louhia kultaa syvällä peruskalliossa. Yhtenä reitin nähtävyytenä on yli 50 m syvä Luton kaivos kaivostupineen, johon vinssillä nostettiin louhittua kalliota maan pinnalle. Netistä löytyy tarkat tiedot tämän kaivoksen kuten koko kultayhtiön historiasta ja siellä on myös linkki Metsähallituksen ja Tapio Tynyksen tekemään noin 20 minuutin elokuvaan ”Emäkalliota etsimässä – Aktiebolaget Prospektorin tarina”.
Laanilan alueella kulkee toinenkin kultahistoriaan johdattava reitti. Tankavaaran Kultamuseon toimesta viitoitettiin 1987 nelostien länsipuolelle ”Laanilan kultapolku”. Se on kunnostettu muutama vuosi sitten ja varustettu uusilla opastauluilla. Reitin kokonaispituus on runsaat 6 km Kutturan tien vierellä sijaitsevalta Kaarle Kustaan kaivokselta Hangasojalle, Tolosjoelle, Kuivakurulle, Laanilan kvartsikalliolle ja Kerkelän kaivoskylän alueelle, jonka lähettyville johtaa lyhyt autotie Paukkulaan ja nelostielle.
Laanilan alue on harvinainen tutustumiskohde siksi, että siellä työskentelee kymmeniä kullankaivajia valtauksilla tai Lapin Kullankaivajain liiton jäsenilleen varaamilla kaivualueilla. Purojen varsilla voi nähdä menneiden vuosikymmenien ja vuosisatojen kaivujälkiä ja siinä lähettyvillä tämän päivän kullankaivaja yrittää ratkoa kultahipun kulku-uria vuosituhansien ja jääkausien myllerryksessä.
Kullan lisäksi alueelta löytyy korukiviä, joita voi rännittää ja vaskata vaikkapa Laaniojan varrella sijaitsevassa Sateenkaaren päässä. Sieltä saa oman kaivupaikan varusteineen tunneiksi, päiviksi tai viikoiksi. Kullankaivajain liiton jäsenkortti antaa oikeuden työskennellä liiton omilla kaivualueilla, joita Laanilan lisäksi on Tankavaarassa, Palsinojalla ja Lemmenjoella. Lisätietoa löytyy Laanilan Savottakahvilasta, Tankavaaran Kultakylästä tai kullankaivajat.fi sivustolta.
Lisätietoja Saariselän ja Laanilan menneisyydestä näistä linkeistä alla:
Menneisyyden jäljet Saariselällä
Seppo J. Partanen 