”Ai jai Kerenski, turha on sun toiveesi”

Muutettuaan maanpaosta Suomeen Wolter Stenbäck joutui kansalaissodan ja Venäjän vallankumouksen pyörteisiin, josta välittyy kuohuja myös Petsamon kohtaloon. Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministeri Aleksandr Fjodorovits Kerenski (1881–1970), maltillinen sosialisti, tsaarin syrjäyttäjä ja entinen oikeusministeri pakeni Suomeen tammikuun lopussa 1918. Kansalaissota oli syttymässä ja lokakuun vallankumous jatkui kiivaana Venäjällä. Kerenskin isän entinen oppilas Lenin oli noussut valtaan bolsevikkien kanssa, jotka jahtasivat Kerenskiä suurimpana vihollisenaan luvaten paljon hänen päästään.

Stenbäck nuorena ylioppilaana vasemmalla ja SMY:n pääsihteerinä oikealla, keskellä Kerenski, joka pakeni Suomeen tammikuussa 1918 hävittyään valtataistelun Leninin joukoille.

Kuva Museovirasto

Valta vaihtui Venäjällä helmikuun vallankumouksessa 1917. Tsaari Nikolai II (1868-17.7.1918) vangittiin ja valta siirtyi väliaikaiselle hallitukselle, jota johti Kerenski. Kaksipäinen kotka oli hetken tunnuksena, kunnes Leninin bolsevikit ottivat vallan ja keisari perheineen murhattiin.

Stenbäck otti Kerenskin vastaan 25. tammikuuta levottomaan ja jännitteiseen Helsinkiin. Turvallisempi pakopaikka löytyi hyvän ystävän arkkitehti Carl Frankenhauserin omistamasta Kullon kartanosta Porvoon eteläpuolelta. Sinne päästiin viime hetkellä, sillä seuraavana päivänä junaliikenne pysähtyi, punaisten ja valkoisten sota tiivistyi. Stenbäckin pikavierailuksi aiottu käynti viivähti kolmeksi kuukaudeksi. Näin hän muistelee näitä tapahtumia 16 vuotta myöhemmin:

Tammikuussa 1918 saapui luokseni Pietarista vanha tuttavani tiedustellen, olisiko Kerenskillä mahdollisuuksia paeta Suomen kautta Ruotsiin. Neuvottelun tuloksena oli se, että perjantaina 25 p:nä tammikuuta, siis pari kolme päivää ennen kapinan alkamista Kerenski saapui luokseni Helsinkiin.

Matka Pietarista oli sujunut kommelluksitta, sillä Kerenskin oli onnistunut muuttaa ulkomuotonsa aivan tuntemattomaksi ja väärennettyjä passejahan oli siihen aikaan helposti saatavissa. 

Seuraavana päivänä oli minulla aikomuksena jatkaa yhdessä hänen kanssaan matkaa pohjoiseen tuttujen etappien kautta Ruotsin puolelle, mutta kaupungilla liikkui silloin jo toinen toistaan hurjempia huhuja alkavasta kapinasta, joten katsoimme parhaaksi ensin tarkastella tilannetta.

Soitin arkkitehti Carl Frankenhauserille, joka omisti Kullon kartanon Porvoon lähistöllä ja tiedustelin häneltä turvapaikkaa vieraalleni, ja hän lupasi ottaa Kerenskin suojaansa siksi, kunnes tulisi sopiva tilaisuus lähettää hänet ulkomaille.

Kullon kartanon päärakennus 1930-luvulla. Kuva on Matkailun edistämiskeskuksen arkistosta, joka on luovutettu Kansallisarkiston kokoelmiin. Tästä voi päätellä, että kuva voisi olla Wolter Stenbäckin ottama. Hän vieraili usein kartanossa ja asui siellä useita vuosia sotien jälkeen. Hän kuvasi paljon Matkailijayhdistyksen pääsihteerinä ja osa yhdistyksen kuva-arkistosta ajautui lopulta MEK:n käyttöön, koska se muodostettiin SMY:n ulkomaanosastosta 1970-luvun alussa.

Saavuimme Kullon kartanoon sunnuntaina 27 p:nä tammikuuta yhdennellätoista hetkellä, sillä seuraavana päivänä oli jo junaliikenne pysähdyksissä.  Minulla oli aikomus palata takaisin Helsinkiin, mutta liikenteen seisahtumisen vuoksi jouduinkin oleskelemaan maalla kolmisen kuukautta.

Paitsi Kerenskiä ja minua kokoontui vähitellen Kullon kartanoon useita muitakin henkilöitä.  Kerenskin henkilöllisyydestä eivät muut paitsi kartanon omistaja rouvineen ja allekirjoittanut olleet tietoisia.  Oli luonnollista, että usein syntyi varsin huvittavia kohtauksia, sillä kyseltiinhän usein Kerenskiltä, jonka tiedettiin olevan venäläinen pakolainen, tiesikö hän, oliko niissä lukuisissa legendoissa perää, jotka liittyivät Kerenskin nimen ympärille.  Niin ikään tiedusteltiin, oliko siinä perää, että Kerenski oli matkustanut Englantiin ja pistänyt mennessään huomattavan määrän valtion kassarahoja taskuunsa.  Tähän selitti Kerenski, että sikäli kuin hän tuntee asioita, ei Kerenski ollut kavaltanut lähtiessään rahoja, mutta Kerenskin pako Englantiin saattoi olla hyvinkin mahdollista.  Nämä huhut Kerenskin Englantiin paosta olivat Venäjän sosialivallankumoukselliset tahallaan bolsevikkien eksyttämiseksi panneet liikkeelle.

Suomen punakaartin Helsingin muonituskomitean punainen käsivarsinauha 1918, Kuva Museovirasto / Helsingin kaupunginmuseo.

Kun oleskelu maatilalla punaisten Keravalta käsin tapahtuneen etenemisen vuoksi kävi arveluttavaksi, päätimme siirtää Kerenskin Boijen  Illbyn kartanoon noin 2 peninkulmaa Porvoosta itään.  Täällä Kerenski viipyi vain pari päivää, sillä sielläkin alkoi maa polttaa jalkojensa alla.  Lopuksi päätimme lähettää hänet kotiini Helsinkiin, jossa hän venäjän taitoisena ei herättänyt epäluuloja punaisissa.

Kerenski matkusti maaliskuun alussa 1918 Pietarin kautta Arkangeliin, josta lienee päässyt englantilaisten auttamana laivalla Lontooseen ja Pariisiin. Venäjälle hän ei palannut, vaan jatkoi elämäänsä Australiassa ja Yhdysvalloissa, jossa seikkailurikas elämä päättyi 89-vuotiaana Pennsylvaniassa 1970.

Kerenski paisuva taikina

Kerenskillä  oli läheinen suhde Suomeen ennen pakomatkaa lokakuun vallankumouksen jaloista. Hän piti yhteyttä suomalaisiin aktivisteihin  1900-luvun alussa ja yhteydenpito jatkui monilla vierailuilla silloin, kun hän oli noussut poliitikkona Venäjän oikeusministeriksi, sotaministeriksi ja pääministeriksi. Kauniaisten Sanatoriossa ”Bad Grankullassa” hän oleskeli monta kertaa hoitamassa terveyttään sen jälkeen, kun hänelle oli tehty munuaisleikkaus Helsingissä. Kauniaisissa hän keskusteli monta kertaa tuttujen aktivistien kanssa Suomen asemasta ja itsenäisyyspyrkimyksistä.

Hän sanoi kannattavansa kansakuntien itsenäisyyttä, mutta suhtautui varauksella suomalaisten ajatuksiin irrottautua Venäjästä. Se olisi avannut tien koko valtakunnan hajoamiselle. ”Tuleva Venäjä tulee saamaan liittovaltion tai valtioliiton muodon, luultavimmin edellisen, ja jos asian nykyisellä asteella ruvettiin puhumaan ja Suomen pyrkimyksistä kuulisivat virolaiset, lättiläiset ja muut kansallisuudet, alkaisivat ne ennen aikojaan esittää samanlaisia vaatimuksia, ja vallankumouksen suuri asia, joka nyt vaati kaikki voimat ja kaikkien yksimielisyyden, olisi menetetty”, oli Kerenski vastannut suomalaisten aktivitien itsenäistymisajatuksiin huhtikuussa 1917. Historiaan on jäänyt suomalainen pilkkalaulu Kerenskin toimista ja suhteista Suomeen, tässä sanat lyhennettynä:

Kerenski se leipoi kuivan taikinan
Suolaksi hän aikoi pienen Suomenmaan.
Ai, ai, Kerenski, turha on sun toiveesi,
Suomi on jo vapaa maa ryssän vallasta.

Puolanmaa on jauhot, Viro hiivana.
Ukraina on sokeri, Liivi liemenä
Aunus, Vepsä, Inkeri, Doni, Krimi, Kaukaasi
Kardemummit, sahraimet, voit ja maustineet.

Taikina se paisui, kiehui, kohosi,
Kerenski se riehui, sotki, hämmensi.
Vot, kak, hyvää taikinaa, harvoin sitä nähdä saa,
Suolaista ja makeaa, niin kuin hunajaa

Helsingissä kerran kävi Kerenski,
Tokoille hän siellä suuta suikkasi.
Suomen herrat lumosi, taikinahan survosi.
Ai, ai, Kerenski, turhat toiveesi!

Saksan koira jalo kaatoi taikinan
Hiivat, suolat ahmi kitaansa mahtavaan.
Kokki itse karkasi, ulkomaille laukkasi.
Ai, ai, Kerenski, turhat toiveesi!

Laulun sanoittaja on jäänyt historian hämärään, mutta tanssi ja sävel on lähtöisin Ukrainasta. Sanat kertovat Kerenskin epäonnisista pyrkimyksistä pitää Venäjä yhtenäisenä valtakuntana 1917.

Aktivismi – elinikäinen ja rajaton ystävyys

Aktivismi Venäjän sortovaltaa vastaan yhdisti ihmisiä, loi koko elämän kestäviä ystävyyksiä, suhteita myös ulkomaille ja itärajan taakse. Aktivismin voimakeskuksia oli Uudenmaan ruotsinkielinen porvaristo, johon Stenbäckin kuului. Hänen äitinsä Sofia oli senaattori ja valtioneuvos August Ramsayn sisko, ja autonomian puolustaminen ja itsenäisyyden tavoittelu kulki geeneissä. Kullon kartanon omistaja Carl Frankenhauser (1878–1962) oli hänkin  ensimmäisiä aktivisteja, muinaistieteellisen toimikunnan ja kansallismuseon arkkitehti ja Voimaliiton perustajajäsen.

Stenbäck ja Frankenhauserin suku piti yhteyttä koko elämän ajan, ja Stenbäck asui Kullon kartanon alueella elämänsä loppuvuodet kuolemaansa 1955 saakka. Aktivismin historia vilisee sukunimiä Zilliacus, Bonsdorf, Donner, Svinhufvud, Fabritius, Theslöf, Homen, Ramsay, Theslöf, Schjerfbeck, Schauman. Paljon samoja nimiä löytyy Wolter Stenbäckin vieraskirjasta Inarin Sotkaniemen erämaatilalla vuosina 1935–1954.

Yksi ystävä Stenbäckin elämässä nousi ylitse muiden ja se jätti jälkensä myös seuraaviin sukupolviin. Arvo Metsola oli Kemissä syntynyt aktivisti, keskeinen henkilö v. 1905 tapahtuneessa Englannista tuotujen aseiden noutamisesta ja kätkemisessä  ”John Grafton” laivalta Mölynkarille ja sieltä mantereelle sortovallan vastustamiseksi.

Kerenskin lisäksi yhteyksiä suomalaisiin aktivisteihin pitivät myös monet muut Venäjän vallan tavoittelijat, muun muassa Vladimir Iljitš Lenin (1870–1924) sekä hänen seuraajansa Josif Stalin (1878–1953), joka raivasi itselleen yksinvallan Venäjällä poistamalla tieltään ystävät ja viholliset.

Kemiläisten aktivistien, Möylyläisten toiminta jatkui myöhemmin ja kaupungista muodostui tärkeä etappipaikka Saksaan sotilaskoulutukseen vv. 1915–1917 lähtevien jääkäreiden kuljetuksessa Ruotsin kautta Saksaan. Kemistä ja sen ympäristöstä lähti kaikkiaan 45 miestä. Jääkärit palasivat Suomeen kansalaissodan aikana 1918. Jääkäreinä olivat mm. jääkärimajuri Oiva Villamo ja jääkärikapteeni Vilho Suvirinne. He käyttivät ”Kemin etappia” ja sen ”Jääkärikämppiä” ja muita salaisia etappipaikkoja,  mm. Kemin rautatieasemaa, kulkemiseensa Suomesta ja Suomeen.

Wolter Stenbäckillä oli yhteys aselastin salakuljettajiin, ja hän osallistui 13.9. 1925 ”Möylyn komppanian” 20-vuotisjuhlaan ja näkyy noin 20 miehen ryhmäkuvassa  (Rautaa ja routaa II s. 59) . Stenbäckin ystävyys Arvo Metsolan perheeseen ja sukuun jatkui läpi elämän.  

Aktivisteista löytyi myös monta ystävää antamaan tukeaan Stenbäckin työlle Suomen, Lapin ja Petsamon matkailupalvelujen kehittämisessä. Ludvig Munsterhjelm (1880–1955) hoiti Petsamon Parkkinasta 1922–1924 suurta ”Karjalaista taloa”, jossa oli kauppa, pieni ”hotelli Munsterhjelm” ja perheen koti. Munsterhjelm oli toiminut SMY:n pääsihteerinä ennen Stenbäckiä. Toinen tunnettu aktivisti Örnulf Tigerstedt (1900–1962) kartoitti Liinahamarissa 1930-luvun alussa vaellusreittejä vihkoseen ”Retkeilkää Jäämeren rannalla, lyhyitä retkeilyreittejä Liinahamarin matkailumajan ympäristössä”.

Linkki esitteeseen:

https://drive.google.com/file/d/1yxOzKOjeUdL7ObQVsFsgXWyV3xITFzia/view?usp=drivesdk

Lähteitä: 

Pekka Metsolan muistiinpanot ja kirjoitukset Stenbäckistä ja isästään Arvo Metsolasta, Kalle Metsolan ja Fazer Oy:n arkistot

Veikko Huuska, Kerenski ja Suomi – Venäjän kumoushomma 95 vuotta sitten, Uusi Suomi 26.11.2012

Kuvat: Kansallisarkisto, Finna kokoelmat