Kuka Lapin kullan löysi 150 vuotta sitten

Kultahippuja on Lapin jokirannoilta haettu yli 150 vuotta. Unelma rikastumisesta on monta kertaa ollut lähellä toteutua, ehkäpä toteutunutkin? Vähintään yhtä monta kertaa kaivun loppumista on pelätty ja ennustettu. Kultahippuja vaskaa nyt 5–7. sukupolvi, ja heitä on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kultaa on historian aikana löytynyt noin 3000 kiloa. Jaettavaa henkeä kohti ei ole jäänyt paljon, sillä kaivajia on ollut tuhansia.

Miten sai alkunsa kultakuume, joka monella tavalla on vauhdittanut Pohjois-Lapin kehitystä tiettömästä erämaasta yhdeksi maailman kiehtovimmista matkailukohteeksi. Kultahistorian alku ajoittuu 1860-luvun loppuvuosiin, mutta sillä on juurensa keskiajalla.

Ensimmäiset tiedot Lapin kullasta kirjasi saksalainen kaivosmies Georgius Agricola 1546 kirjaan ”De Veteribus et Novis Metallis”. Herman Stigzelius olettaa kirjassaan ”Kultakuume, Lapin kullan historia” kullan paikan olleen Utsjoen kirkonkylässä Äimäjoen ja Tenojoen yhtymäkohtien tienoilla, jokien välisellä kannaksella. Tämä ikivanha markkinapaikka tutkittiin Tanskan kuninkaan toimesta 1700-luvulla ja uudelleen se nousi esille norjalaisten ja suomalaisten kultatutkimuksissa 1867 – 1868.

Vuori-insinööri Tellef Dahll (1825-1893) laati Pohjois-Norjan geologista karttaa Tenojoen vesistössä ja lähetti elokuun lopulla 1867 Norjan sisäministerille sähkeen, jossa kertoi löytäneensä vähän kultaa Karasjoelta ja Inarijoelta sekä merkittävän määrän Tenojoelta. Tieto lähetettiin Suomen senaatille ja uutinen julkaistiin HBL:ssä 11.9.1867.

Utsjoen Kultalassa 1867

Norjalainen Dahll todisti historialliset tiedot ja kansan suussa kulkeneet tarinat Lapin kullasta oikeiksi. Siksi hän ansaitsee tulla nimetyksi ensimmäiseksi kullan löytäjäksi. Hän kertoi tietonsa myös Lapin kihlakunnan kruununvouti Konrad Plantingille (1799–1875), joka lähetti poikansa Axelin Kittilästä Utsjoelle ottamaan näytteitä Äimäjoen kultapitoisuudesta ja tapaamaan Dahllia.

Planting on jäänyt historiaan miehenä, joka Lapin korkeimpana oikeusvalvojana varasti itselleen merimiesten kultalöydön paikan Ivalojoella. Hän uhrasi koko elämänsä, maineensa ja rahansa kullanetsimiseen. Hän aloitti malmien etsimisen ollessaan synnyinpaikkansa Kuusamon nimismiehenä osallistumalla vuorihallituksen kultatutkimuksiin 1840-luvun lopulla. Planting teki monia palveluksia senaatille, muun muassa etsimällä Norjan rannikolta Suomelle sopivia satamapaikkoja

Lapin kullan löytäjät 2 Konrad Planting.

Planting lähetti lokakuun lopulla 1867 vuorihallitukselle kirjeen pohjoisen Lapin kullasta. Hän kehotti tutkimaan Tenojoen vesistöalueen lisäksi Vasko-, Lemmen-, Menes-, Ivalo-, Repo- ja Luttojokia sivujokineen, ja mainitsi löytäneensä kultaa Lutolta. Paikka lienee joen latvalla nykyisen Saariselän lomakeskuksen kohdalla, jossa ikivanha Ruijan keino kulki Luton rantaa pitkin. Paikan ensimmäinen valtaaja oli 1871 maanmittausoppilas Piponius, jonka työporukassa oli Konradin poika Fredrik.

Planting ansaitsee tulla nostetuksi Lapin kullan löytäjänä toiselle tilalle. Hänen kirjeensä, neuvonsa kullanetsijöille, apunsa senaatin kullanetsintäretkellä ja ansionsa Ivalojoen Kultalan rakentajana ovat unohtuneet sen tuomion alle, jonka oikeus antoi hieman jälkeen miehen kuoleman; hänet määrättiin konkurssiin. Hän ei saanut rauhaa kuolemansa jälkeenkään, sillä vastapuoli jatkoi oikeustaistelua saatavistaan perikunnan kanssa.

Kullanetsintäretki 1868

Nälkävuosista juuri selvinnyt Suomen Suurruhtinaanmaa uskoi Lapin kullasta löytyvän pelastuksen kituvalle kansantaloudelle ja kansan köyhyydelle. Tiettömään Pohjolaan päätettiin lähettää tutkimusretki, kaikki kullanetsintä ilman senaatin lupaa kiellettiin, ryhdyttiin valmistelemaan lakeja, määräyksiä, kulkuyhteyksiä, valvontaa ja tukikohtia kultaryntäystä varten.

Suomen Rahapajan apulaisjohtaja, vuori-insinööri Johan Konrad Lihr (1832-1913) lähti Helsingistä kesäkuun 14. päivänä 1868 Viipurin, Kuopion ja Oulun kautta Lappiin. Juhannuksen jälkeen Rovaniemellä lastattiin viisi venettä täyteen tavaraa ja 14 miestä lähti kohti pohjoista. Paikallistuntemus oli rovaniemeläisen maanmittari Josef Aurènin käsissä, kullankaivun tietämyksestä vastasivat loviisalainen perämies ja Kalifornian kultakentillä ollut Fredrik Grönholm sekä kuusamolainen ja Uralin kultakaivoksilla opissa käynyt Johan Käkelä. Geologi Anders Jernström oli mukana Helsingin Yliopiston lähettämänä ja joukkoa johti Lihr.

Retki kesti yli neljä kuukautta. Ounasjokea noustiin Kittilään, sieltä Peltovuomaan 7. heinäkuuta, Käkkälöjokea kohti Norjan rajaa, yli parin vedenjakajan Nuolasjärvelle, vähävetistä Norjan Nuolasjokea Kietsimäjoelle, jossa oltiin 16. heinäkuuta. Huuhdontayrityksissä löytyi joitakin hengettömiä, kullan merkit. Sama tulos oli Inarijoen puolella.

Tenojoki saavuttiin heinäkuun 26. päivä. Luvatut eväät ja apu veneiden siirtämisessä vesistössä toiseen olivat jääneet suurimmalta osalta toteutumatta. Näytteiden ottamiseen käytettiin lullaa, johon kultasoraa lapioitiin jalostettavaksi ja vaskattavaksi.

Utsjoen kirkonkylän joukko saavutti elokuun alussa ja siihen pysähdyttiin kolmeksi viikoksi. Äimäjoen suulle rakennettiin ränni rihloineen, käytettiin myös lullaa, ja tuloksena oli 42 miestyöpäivän aikana 34 grammaa kultaa 31 kuutiosylistä (55 m kuutiometriä) soraa. Lopputulema oli 2 markkaa 59 penniä miestä kohti päivässä. Kun työmiehen päiväpalkka oli hieman yli 3 mk päivässä, jäi lopputulos miinusmerkkiseksi. Löydetyt hiput olivat hengettömiä, yksi milligramma noin 10 kultamurusta. Tenon rantoja tutkittiin Utsjoen alapuolellakin huonoin tuloksi.

Kesä kääntyi syksyksi, kun joukko lähti nousemaan Utsjokea Inaria kohti. Pieniä hippuja löytyi sieltä täältä. Inarin pappilassa oltiin syyskuun 8. päivänä ja sieltä lähdettiin tutkimaan Vaskojokea. Koekaivua tehtiin lähes 20 km matkalla, mutta vain muutama hengetön jäi vaskooleihin. Palattiin Inariin, matkattiin veneellä Inarijärven kautta ja 13. syyskuuta oltiin Kyrön kylässä Ivalojoen suulla. Seuraavana päivänä lähdettiin Törmäsestä kolmella koskiveneellä nousemaan Ivalojokea vastavirtaan. Taas löytyi hippuja Pasasjoen, Saariojan, Tolosjoen tienoilta ja tulokset vain paranivat, mitä ylemmäs noustiin.

Nulkkamukassa peruskallio nousee ensi kertaa esille jokirannassa ja siitä löytyi kultaa enemmän kuin mistään muualta.  Vaskattiin 200 milligammaa (0,2 g) kultaa lyhyessä ajassa ja suurin hippu painoi 60 milligrammaa. Lapin kulta oli lopultakin löytynyt syyskuun 16. päivä 1868.

Yöpakkaset pakottivat Lihrin joukkoineen palaamaan Törmäseen, josta taivallettiin Tankajoen lähteille, veneellä Kitisen ja Kemijoen halki Rovaniemelle, Ouluun ja höyrylaivalla Helsinkiin, jossa Lihr oli 20. lokakuuta.

Lihr palasi Ivalojoelle kahden vuoden kuluttua vuorimestarin apulaiseksi kultaryntäyksen ensimmäiseksi kesäksi. Tämän jälkeen hän teki ansiokkaan uran Rahapajassa, nimitettiin sen johtajaksi 1885 ja oli virassa vuoteen 1912 saakka. Häntä yritettiin lahjoa paljastamaan kultatietojaan. Kreivi Armfelt tarjosi hänen suurta rahasummaa ja osuutta kullasta, jos hän neuvoo venäläiselle kultayhtiölle rikkaita kulta-alueita.

Rahapajassa hän joutui läheltä seuraamaan Lapin kullankaivua. Paljon puhuva on hänen mahtipontisen varmalla käsialallaan 8.11.1901 kirjoittama analyysitodistus Henry Kerkelän kalliokultanäytteistä, joissa parhaimmillaan oli kultaa 92,5 g tonnissa. On helppo kuvitella ajatukset tuon kirjoituksen takana; ”Mitä minä sanoin, tähän minä uskoin!”

Kulta oli Lihrille tuttu jo lapsuudessa, sillä sekä isä että äidin isä olivat kultaseppiä. Historiaan hän on jäänyt myös valokuvaajana. Hän suunnitteli valokuvaajan uraa ja otti helmikuussa 1863 koulukirjoista tutun valokuvan Runebergistä ja Topeliuksesta poseeraamassa arvokkaan näköisenä studiokuvassa.

Kultarikkaudet löytyvät 1869

Dahllin ja Lihrin tutkimukset käynnistivät mittavat toimenpiteet Lapin kullan löytämiseksi, mutta löytöjen pienuus herätti myös epäilyjä. Kullanetsintää rajoitettiin asetuksella ja siihen oli saatava senaatin erikoislupa. Luvan hakivat merimiehet Jaakob Ervast (1926 – 1886) Oulusta ja Nils Lepistö (1827 – 1893) Raahesta senaatin finanssitoimikunnalta 4.1.1869. Totaalista kieltoa kullanetsintään lievennettiin marraskuussa -68 kenraalikuvernöörin vaatimuksesta, jotta kultamaat avautuisivat kaikille.

Lapin kullan löytäjät 4: Jakob Ervast, Nils Lepistö ja Edvard Björkman

Löytöpaikka sijaitsee kahden kuohuvan kosken välisen suvannon rannalla, jonne tuntureilta virtaa kaksi pientä puroa. Miehet kaivoivat pitkän vesiojan ja aloittivat rännityksen. Jo ensimmäisessä vaskoolissa oli karkeaa kultaa ja kultapussi kasvoi nopeasti. Kolmessa viikossa kultaa oli pari kiloa, suurin hippu 28 grammaa. Eväiden loppuminen pakotti miehet paluumatkalle. Raahelainen merimies Edvard Björkman (1833 – 1911) tuli samoille paikoille miesten poistuttua ja löysi kultaa noin 600 g. Hän oli ollut samalla laivalla töissä Ervastin kanssa ja he asuivat Raahessa. Hän oli ollut kullankaivajana Uudessa Seelannissa

Ervastilla oli kokemusta kullankaivusta Kalifornian Eldoradon kultakentillä parikymmentä vuotta aiemmin. Miehet matkasivat Rovaniemeltä ikivanhaa Ruijan keinoa kävellen Kyrön kylään (Ivaloon), josta lähtivät elokuun alussa nousemaan vastavirtaan Ivalojokea. Sotajoen suun vastarannalla Vaskisjoen suussa löytyi jo kullan merkit myöhemmin rikkaaksi osoittautuneelta paikalta. Ervastilla näyttää olleen hyvä kultasilmä, sillä Saariporttikoskelta lopulta löytyi se vuosisatoja haettu kulta-aarre, joka poisti viimeisetkin epäilyt kullan olemassaolosta.

Ervast ja Lepistö ilmoittautuivat Kittilässä kruunuvouti Plantingille 5. syyskuuta lupaehtojensa pakottamana. Vouti määräsi miehet matkaamaan Ouluun maaherran luokse ja teki itselleen valtaushakemuksen löytöpaikalle. Tästä alkoi yli viisi vuotta kestävä oikeustaistelu.

Ervastin ja Lepistön tiet erosivat muutaman vuoden jälkeen. Lepistö lopetti kullankaivun ja palasi perheensä luo Raaheen. Ervast oli kullankaivajana pari vuosikymmentä ja asui loppuelämänsä Piippolassa.

Kaaosta ja riitoja 1870

Kaikki Lapin kullan löytäjät kohtasivat Ivalojoen Kultalassa kesällä 1870 keskellä kultaryntäyksen pahinta kaaosta. Jokivarressa tallusteli 500 miestä työtä tai kultapaikkaa hakien, lakia valvoi 39 virkamiestä, poliisia ja maanmittaria. Dahll tuli tutustumaan kultalöytönsä seurauksiin Oulun kuvernööri von Alfthanin seurueessa. Planting oli tullut paikalle aikaisin keväällä valvomaan Kultalan kruununaseman rakentamista ja omia etujaan valtauksen saamiseksi.

Ervast ja Lepistö totesivat paikalle tullessaan, että heidän löytöpaikkansa merkitty muille. Björkman oli yhdistynyt torniolaisen kauppias Goveniuksen kanssa, jolle annettiin Kultalan ylempi tehdaspiiri numero 1. Kruunuvouti Planting viereisen paikan, tehdaspiirin 9. Merimiehet saivat riidassa tuekseen kauppaneuvos Snellmanin Oulusta, jolla oli hyvät suhteen kuvernööri Althaniin. Syntyi pitkä oikeusjuttu.

Planting ehti kaivaa kultaa pari viikkoa heinäkuun alussa, kun työt keskeytettiin riidanalaisella alueella. Oikeuden päätöksellä Plantingin ja osa Goveniuksen tehdaspiireistä määrättiin merimiehille kesällä 1872. Niitä ei maanmittari edes pyykittänyt, sillä viranomaiset olivat lopen kyllästyneet riitoihin omassa pihapiirissään. Nähtävästi oli tehty jo päätös, että vuoden 1873 alusta nämä alueet otettaisiin suoraan valtion haltuun. Näin tapahtuikin lakia uudistettaessa ja alue vuokrattiin kauppias Goveniukselle.

Ervast ja Lihr kävivät kiivaan väittelyn lehdissä siitä, kenelle kunnia Ivalojoen kullan löytymisestä kuuluu:

 ”Lihr syyttää meitä valehtelijoiksi, että olisimme eksyksissä kävelleet ja olleet poissa ihmisten ilmoista tietymättömissä. Vaan ei meillä köyhillä työmiehillä ollut varoja niin ruhtinaallisesti kuleksia ja pitää oppaita, kun omilla vähillä varoillamme lähtimme matkaan saadaksemme jotain toimituksi, ja niin jouduimme eksyksiin. Ei se ihme ole, että Lihr ei eksyksissä käynyt, oli hallituksen varoja yltäkyllin pitääkseen alaisia ja oppaita”.

Näin alkoi kullankaivu Lapissa 150 vuotta sitten ja sellaisena se on jatkunut tähän päivään saakka; kovaa työtä ja taistelua lakeja, määräyksiä, niiden tulkintoja ja tulkitsijoita vastaan. Löydettyä kultaa arvokkaampaa koko Lapille on ollut sen etsiminen ja toivo löytymisestä.

Seppo J. Partanen esitelmä Lapin Kullankaivajain Liiton laivaseminaarissa 2019