Miksi matkailumajat rakennettiin Inariin, Ounastunturille, Pallakselle, Kilpisjärvelle, Petsamoon, Tolvajärvelle 1920–1930-luvuilla? ”Yhdistyksen herrat tahtovat rakentaa aina siellä, missä se on kaikkein vaikeinta. Lyövät vain seipään merkiksi, jättävät miehen erämaahan ja itse painuvat suunnittelemaan majan vihkiäisiä”, vastaa tähän arkkitehti Aulis Hämäläinen muistelmissaan. Hän työskenteli Suomen Matkailijayhdistyksen arkkitehtina vv. 1935–1945. Tänä aikana luotiin perusta matkailumme kansainvälistymiselle ja suunta nykymatkailun kasvulle ensimmäisen vuosituhannen lopulla.

Kun syvältä kaivaa, kaiken takaa löytyy yksi mies. Hän on Suomen ja Lapin matkailun kantaisä, jonka elämä liittyy läheisesti Inariin. Hän koki elämässään autonomian kirot, Siperian vankilat, oppi tuntemaan täit, lutikat ja muut syöpäläiset, haki uuden elämän Euroopasta, tuli itsenäiseen Suomeen, valittiin Matkailijayhdistyksen pääsihteeriksi, toimi tehtävässä kesään 1940 saakka, muutti ostamalleen Sotkaniemen tilalle Inarin Paadarjärven rannalle, eli siellä sotavuodet, palasi 1945 pariksi vuodeksi Aulangon hotellin johtajaksi.

Monikasvoinen mies, joka osasi vaieta kuudella eri kielellä: Wolter 1937, lapinpuvussa Inarin Sotkaniemessä, Cherlok Holmesina Lontoossa ja norena palavasilmäisenä opiskelijana Helsingissä ennen Siperian vankiloita ja junassa matkalla Lappiin. Vaimo Mary Longman kuoli nuorena Helsingin Kulosaaressa.

Hän on Carl Wolter Stenbäck, syntyi Tyrväällä 1884, kuoli Helsingissä 1955. ”Mies joka osasi vaieta kuudella kielellä”, kuvailee häntä matkakirjailija Ernst Lampén.

Mikä mies oli tämä salaperäinen Wolter, joka oli kaikessa mukana ja josta kukaan ei tiedä mitään?

Törmäsin hänen elämäntyöhönsä ollessani Suomen Matkailuliitossa viime vuosituhannella lähes 30 vuotta hänen jälkeensä. Hänen työnsä jälki näkyi kaikkialla, nousi esille arkistoista, valokuvista, dokumenteista, hänen perintönä jättämänsä aatemaailma heijastui koko liiton toiminnassa, vaikka en sitä tuolloin tajunnut. Matkailu oli hänelle isänmaan rakentamista ja Suomen kansainvälisen aseman vahvistamista, josta heijastui sortovuosien rajut kokemukset ja aatemaailma.

Tehdessäni kirjaa ”Petsamo, siellä kuljimme kerran” kolusin vanhoja julkaisuja. Sieltä nousi esille kaksi mielenkiintoista kuvausta Wolter Stenbäckistä.

Kirjailija ja Matkailulehden toimittaja Ernst Lampèn, ”Iso-Keisari”, kertoo kirjassa ”Jäämeren hengessä” matkastaan Petsamoon juhannuksen jälkeisellä viikkolla 1921. Mukana oli myös nuori diplomaatti Ragnar Numelin ja Wolter Stenbäck:

– ”Kun tultiin majataloon, kiersi Stenbäck huoneitten seinät, ja hänen suuret, surulliset silmänsä hakivat jotakin… ”Tässä on majatalo, joka on puhdas kaikista syöpäläisistä”, huudahdin. Stenbäckin hienostuneissa, siropiirteisissä kasvoissa ei näkynyt minkäänlaista liikettä muuta kuin ylhäistä raukeutta. ”Täällä on sekä luteita että kirppuja, täitä ei… TIEDÄN SEN, SILLÄ OLEN ISTUNUT 14: STA VENÄLÄISESSÄ VANKILASSA”.

Tämä lienee ollut Stenbäckin ensimmäinen matka Lappiin hänen astuttuaan pääsihteerin tehtävään vuoden 1921 alussa. Enteilevää hänen tulevaisuudelle oli se, että Wolter jäi Inariin, kun Lampén ja Numelin jatkoivat hevosen vetämissä ruumiskärryissä keskeneräistä Petsamon tietä maaherra Heleniuksen juttusille. Tämä retki avasi tien Lapin matkailun kehittämiselle.

Toinen kuvaus Stenbäckistä löytyi 25 vuotta myöhemmin Ilmari Hustichin kirjasta ”Tuhottu tulevaisuuden Lappi”. Kasvitieteilijä, entinen Matkailijayhdistyksen lehden toimitussihteeri ja myöhempi akateemikko oli palaamassa tutkimusmatkalta Utsjoelta kesällä 1945. Inarin matkailumajan raunioilla istui tuttu mies: ”Wolter Stenbäck oli juuri tullut Inariin Sotkaniemestä, ja hän oli voinut todeta, että seinät olivat jäljellä, mutta kaikki oli talven kuluessa tapahtuneiden ryöstövierailujen jälkeen kuin Augiaan tallissa. Arvokkain irtaimisto oli poissa, sieltä kuten muualtakin”.

Nämä kaksi kuvausta herättivät vanhan mielenkiintoni tuota salaperäistä miestä kohtaan. ”14 venäläisessä vankilassa… Inarin Sotkaniemi… vaikeni kuudella kielellä… korjasi auton vetohihnan hamppuköydellä… kunnosti rappioituneen erämaatilan kukoistavaksi maatilaksi” Mitä, miksi, milloin kysyin itseltäni ja lähdin etsimään vastauksia.

Inarin historiasta löytyy kaksi Stenbäck-nimistä ihmistä. Utsjoki-Inarin kirkkoherran oli vuosina 1833–1845 Carl Fredrik Stenbäck (1798–1875). Hänen tyttärensä Ottilia Stenbäck (31.12.1848 Alavus – 15.7.1939 Helsinki) oli keskeinen henkilö Inarin Riutulan lastenkodin perustamisessa. Hän oli NNKY:n perustaja ja puheenjohtaja ja Helsingin Suomalaisen Tyttökoulun rehtori. Hänen toimestaan hankittiin Riutula yhdistykselle 1902 ja tässä lienee Wolterin yhteys Inariin ja Paadarin Sotkaniemeen.

Carl Wolter syntyi Pohjalaiseen sivistyssukuun Tyrväällä, jossa hänen isänsä oli piirilääkärinä. Äiti oli Sofia os. Ramsay. Sukuhistoria vilisee pappeja, aatelisia, arkkitehteja, runoilijoita ja nimiä Kivekäs, Ramsay, Gummerus, Sursill, Arppe, von Essen, Snellman jne. Carl Fredrik ja Ottilia lienevät olleet läheisiä sukulaisia edellisistä sukupolvista.

Siperia opettaa

Wolter aloitti opiskelunsa Helsingin Yliopistossa 1902 ja oli keskeisesti mukana Venäjän sortovaltaa vastustavien aktivistien toiminnassa. Sortokausi johti kenraalikuvernööri Bobrikovin ampumiseen kesäkuussa 1904. Ampuja Eugen Schauman oli Wolterin hyvä tuttu, jopa sukulainen ja Wolter oli arkun kantajana itsemurhan tehneen Eugenin hautajaisissa yhdessä enonsa August Ramsayn kanssa. Sortotoimet kiristyivät ja Wolter pidätettiin Pietarissa kolmen muun aktivistin kanssa lokakuussa 1907. Muut vapautettiin ja Wolter jäi Pietariin odottamaan tuomiotaan.

Salaperäinen rikkinäisestä lasinegasta tehty kuva esittänee nuorta Wolteria ja sitä talvipalttoota, johon äiti Sofia ompeli ylimääräisen nappirivin. Sen sisälle piilotetut kultarahat auttoivat pakenemaan Siperian vankileiriltä kohti Eurooppaa.

Viiden kuukauden vankeuden jälkeen Wolter tuomittiin kolmen vuoden karkotukseen Siperiaan ensin Vologdan Vjatkaan ja sieltä Komin Ust-Sysolskiin. Sieltä hän pakeni Keski-Eurooppaan, opiskeli Kööpenhaminassa fysioterapeutiksi 1910 ja harjoitti uutta ammattiaan Englannissa, Italiassa ja Ranskassa.

Wolterin pakenemiseen Siperian vankileiriltä liittyy tarina, jonka mukaan hänen äitinsä sai Venäjän viranomaisilta luvan lähettää pojalleen talvitakin. Sofia ompeli siihen ylimääräisen nappirivin ja jokaisen napin sisällä oli kankaalla peitetty kultaraha, joilla Wolter lahjoi itselleen pakomahdollisuuden. Äiti Sofia oli aktiivinen sortovallan vastustaja ja hänen vaikutuksensa Wolterin aatemaailmaan oli suuri.

Wolter avioitui brittiläisen Mary Longmanin kanssa 1916. Mary oli lontoolaisen kustantajaperheen tytär ja hän toimi Helsingissä toimittajana ja kääntäjänä pariskunnan muutettua itsenäistyneeseen Suomeen. Mary käänsi englanniksi muun muassa lähes 400 sivuisen teoksen ”Itä-Karjala ja Kuolan Lappi”, joka ilmestyi 1918 ja Englannissa 1921.

Mary kuoli Helsingissä v. 1926. Wolter myi Kulosaaren kodin kuoleman jälkeen 1927. Molemmat on haudattu Kulosaaren hautausmaalle.

Itsenäistä Suomea rakentamaan

Mary ja Wolter tulivat Suomeen 1917. Wolter sai työpaikan Suomen Paperitehtaiden yhdistyksen osastopäällikkönä. Suomen Matkailijayhdistyksen pääsihteeriksi hänet valittiin vuoden 1921 alusta alkaen. Keskeinen vaikuttaja hänen valintaansa oli August Ramsay, yksi yhdistyksen perustajista ja hallituksen jäsenistä, Wolterin eno.

Tästä alkoi Suomen matkailun määrätietoinen kehittäminen, jonka johdossa Wolter oli ja josta Lappi hyötyi eniten. Inarilla oli alusta alkaen keskeinen sija kehittämistyössä; 1924 Matkailijayhdistys otti hoitaakseen Ivalon majan Petsamotien risteyksessä, 1931 se avasi uuden majan nykyisen hotelli Ivalon kohdalla, 1937 Lapin ensimmäisen ”matkailuhotelli” nousi Inarin kirkonkylään Juutuanjoen alakosken rannalle.

Yksi Wolterin suurimmista ansioista oli majaverkoston rakentamisen lisäksi talvimatkailun herättäminen. Wolter lähetti 1930-luvulla T. I. Sorjosen ja Gunnar Stenforsin Ruotsin, Itävallan ja Sveitsin Alppien kohteisiin perehtymään talvimatkailuun. Tämä yhdessä monien muiden talvimatkailua edistävien toimien kanssa toi talven koko Suomen matkailukuvaan juuri ennen toisen maailmansodan syttymistä. Sitä ennen matkailumme on voittopuolisesti kesämatkailua.

Sotien jälkeen kesti 30–40 vuotta rakentaa Lapin matkailu siihen asemaan, johon Wolter, SMY ja valtio sen rakensi ennen sotia. Valtio ja SMY vastasivat jälleenrakennuksesta, sitten tuli uusi sukupolvi ja yksityinen yrittäjyys 1960-luvulta alkaen. Arvo ja Pertti Yliniemi, Martti Kinnunen, Kirsti ja Juhani Jomppanen, Jussi Eiramo, Paavo Holopainen ja monet muut jatkoivat Lapin matkailun kehittämistä ja erityisesti talvitarjontaa, mutta latu oli avattu.

Inariin erämaatilalle

Tiettömästä Sotkaniemestä tuli Stenbäckin aikana kukoistava maanviljelystila, jossa kävi vieraita niin ympäristön taloista kuin kaukomailta ja kotimaasta. Kuvassa tilan viljelyksiä, kuvat Stenbäckin omasta kuva-albumista, joka on Kalle Metsolan hallussa.

”Maisteri” ja hänen vieraansa Juhani Jomppanen Sotkaniemen takkatulen ääressä.

Stenbäck oli Matkailijayhdistyksen pääsihteerinä lähes 20 vuotta. Hän erosi ”terveydellisistä syistä” kesäkuussa 1940 talvisodan tuhottua suuren osan hänen elämäntyöstään. Hän muutti Sotkaniemen tilalle, jonka hän oli ostanut 1935. Tilan oli perustanut Iisak Pekanpoika Morottaja 1870. Se siirtyi vävy Juho Lohilahdelle 1892 ja autioitui Espanjantaudin seurauksena 1920. Heikkokuntoinen Juho oli asunut tilalla yksin muun perheen menehdyttyä kulkutautiin. Myöhemmin Sotkaniemessä asuivat myös Maarit ja Matti Mustan perhe Lankojärveltä. Kun he muuttivat läheiseen Junnaksen taloon oli Juhon pakko mennä vanhainkotiin ja tila jäi tyhjäksi.

Wolter sai Sotkaniemen itselleen sitouduttuaan kunnostamaan sen elinkelpoiseksi maanviljelystilaksi. Hän sai 1937 oikeuden lunastaa Sotkaniemen perintötilakseen. Matkailijayhdistys lahjoitti eroavalle pääsihteerilleen tammahevosen sekä vasikan, hänelle myönnettiin eläke ja annettiin 50 000 mk laina sekä elinikäinen oikeus SMY:n majojen palveluihin. Lapintilan isännälle tarjottiin läksiäisateriana Helsingin Kämpissä canapee-leivonnaisia, kilpikonnakeittoa ja vasikanselkää suurlähettilään tapaan.

Wolter Stenbäckin lähimmät ystävät Marjatta ja Kai Metsola sekä Matkailijayhdistyksen kenttäsihteeri, Suomen Ladun perustaja ja ensimmäinen toiminnanjohtaja T.I. Sorjonen kirjasivat käyntinsä Sotkaniemen vieraskirjaan tällä piirroksella syyskuussa 1940..

Wolter asui tiettömän taipaleen takana Sotkaniemessä jatkosodan ajan. Hilja Hastrup, terveyssisar Ivalosta, kertoi v. 2017 elämästä tilalla näin:

• Minä olin Sotkaniemessä vuoden verran 1942. Meitä oli maisteri Stenbäck, vanhempi sisareni Ella Soini siellä emäntänä ja minä apulaisena. Sitten oli 15-vuotias Pekka Metsola ja maisteri Stenbäckin sisarenpoika Lars Dahlström, joka oli vähän vanhempi, 16-vuotias. Hevosenhoitajana ja maatilahommia teki Matti Mattus. Kesällä -42 oli kaksi maatalousharjoittelijaa. He tekivät harjoittelujakson ja hakivat maatalousoppilaitokseen, Pelkosenniemen tyttöjä.
• Oli iso heinäpelto ja kasvimaa, jossa kasvoi perunat, porkkanat ja lantut, mitä talo tarvitsi ja kaali kasvoi myös siellä, paljon maustekasveja ja muita. Eihän tällaisia peltoja ole ollut näillä main muualla siihen aikaan.

”Saamelaisäiti lapsineen Sotkaniemen kylässä Inarissa” lukee tämän kuvan lähdetiedoissa. Kuvassa on Maria Mattus os. Sarre sylissään Veikko Matti. Kuvan otti Suomen Matkailijayhdistyksen kuvausmatkalla ollut Otso Pietinen 14.4.1938 Stenbäckin Sotkaniemen talon pirtissä. Otso vieraili Sotkaniemessä myös elokuussa -38.

Yläkuvassa terveyssisar Hilja Hastrup kertoo elämänsä ensimmäisestä työpaikasta Sotkaniemessa 1942. Kuva on vuodelta 2017.

Naapurit kävivät usein kyläilemässä ja perinteeksi tuli 1930-luvun lopulla viettää jouluaattoa Sotkaniemessä. Maria Mattus on vakiovieraita kuten muutkin Paadarin rantojen Mattukset, Sarret, Paadarit, Mustat tai Lemmenjoen Jomppaset ja monet Inarin asukkaat, etenkin Riutulan maanviljelyskoulun ja lastenkodin väki.

Wolterin elämäntyö tuhoutui toisen kerran marraskuussa 1944, kun Saksan armeija hävitti Lapin ja Petsamon. Sotkaniemi säilyi tuholta, koska sinne ei ollut maantietä ja saksalaisille tuli kiire vetäytyä Inarista Karigasniemen tietä Norjaan suomalaisten lähestyessä etelästä ja neuvostosotilaiden idästä. Wolter möi Sotkaniemen tilan 1948, mutta kävi siellä viimeiseen elinvuoteensa saakka.

Sivu Wolter Stenbäckin Sotaniemen vierakirjasta, jonka hän aloitti erämaatilan tupaantuliaisissa 1934. Kirja sisältää uskomattoman määrän tapahtumia ja vieraita niin lähiympäristöstä, Inarista, Petsamosta, Lapista, Suomesta ja ympäri maailmaa. Kirjan kopio on Kalle Metsolan hallussa Inarissa ja tämä juttu perustuu paljolti Kallen isän Pekka Metsolan kokoamaan aineistoon.

Wolter Stenbäck loi perustan Suomen ja Lapin matkailulle 1920- ja 1930-luvuilla. Työ oli hänelle aatteellista isänmaan rakentamista ja itsenäisyyden vahvistamista. Matkailuaate nousi ”kumpujen yöstä”, katkerista muistoista, Venäjän vankiloista, sotien tuhoista ja se jätti vahvan perinnön Matkailijayhdistyksen ja Matkailuliiton toimintaan vuosikymmeniksi.

Näin alkoi Lapin matkailun kasvu 1924

”Sen jälkeen kun maantie Lapin kautta avattiin liikenteelle ja postilaitos asetti autoja ja veneitä reitille Rovaniemi – Petsamo, on alati kasvava matkailijajoukko käyttänyt tätä tietä. Kokemus on osoittanut, että uusi linja tulee aikaa myöten saavuttamaan yhä suuremman merkityksen. Ne asunnot, jotka ovat tähän saakka matkailijoiden käytettävissä, eivät ole kuitenkaan riittäviä eivätkä tarkoituksen mukaisia, jonka takia Matkailijayhdistyksen johtokunta on katsonut tarpeelliseksi ryhtyä toimenpiteisiin sopivien majojen perustamiseksi reitin varrelle. Tässä tarkoituksessa anoi johtokunta valtioneuvostolta saada hoitaakseen kolme äskettäin valmistunutta majataloa Lapissa, nimittäin Ivalossa, Virtaniemessä ja Höyhenjärvellä, joka on autoliikenteen päätekohta pohjoisessa. Anomukseen suostuttiin ja paraikaa kuntoon panee yhdistys näitä majoja ensi kesän liikennettä varten.”   Suomen Matkailijayhdistyksen vuosikertomus 1924

Tätä ennen valtio luovutti 1921 Matkailijayhdistykselle Kolttakönkään vanhan matkailumajan sekä suuren karjalaisen talo Parkkinan kylässä matkailun edistämistyön aloittamiseksi Petsamossa. Majat annettiin hoidettavaksi liikemies Eero Lampiolle (Kolttaköngäs) ja kirjailija Ludvig Munsterhjelmille (Parkkinan talo) vuodesta 1922 alkaen. Kolttaköngäs otettiin omaan hoitoon 1924, Parkkinan majatalo ja kauppa loppui Munsterhjelmin poistuessa Petsamosta 1925.

Oulujoen koskireitillä 10. kesäkuuta – elokuun loppu 1924 oli yhteensä 1620 matkustajaa, ajettiin viitenä päivänä viikossa. Kolmen uuden veneen ansiosta koskia alas voitiin kuljettaa 54 henkilöä päivässä. Kolilla vieraili kaikkiaan 1500 ihmistä, joista 1500 yöpyi majoissa. Lohmin saaristomajassa oli ”muutama vieras”, Kolttakönkäällä 118 + päiväkävijät. Suursaaren ravintolassa tarjottiin kesäkautena noin 7500 ateriaa.

Matkailuaate nousi kumpujen yöstä

Työn motiivina Stenbäckillä oli Suomen itsenäisyyden vahvistaminen. Aatteen ajamana hän oli luomassa myös kansallispuistojen verkostoa, etsimässä suomalaista sielunmaisemia. Metla ja SMY tekivät tiivistä yhteistyötä puistojen perustamisessa sekä retkeily- ja matkailupalvelujen kehittämisessä. Valtio, kirjailijat, taiteilijat, valokuvaajat, tutkijat ja tiedemiehet antoivat oman panoksensa matkailun rakentamiseen Stenbäckin ansiosta. Hänellä oli taito luoda yhteistyöverkostoja myös ulkomaille.

Olin Matkailuliiton palveluksessa yli 30 vuotta vuodesta 1967 alkaen. Matkailu alkoi elpyä, muuttua näkyvämmin kaupalliseksi elinkeinoksi ja kansanmatkailuksi. Liitto taiteili aatteellisuuden ja kaupallisuuden välisellä narulla. Matkailuaate tuntui nuoresta toimittajasta juhlapuhetermiltä, jolla oli vähän katetta arkitodellisuuden kanssa. Vasta Stenbäckin elämänvaiheiden kautta opin ymmärtämään, että hänen työnsä jälki ja perintö oli se aate, joka liiton toimintaa siivitti. Matkailuaate oli muuta kuin juhlapuheterminologiaa. Sieltä se nousi kumpujen yöstä kertoen tarinaa isien työstä!  Se oli työkalu sisä-, ulko- ja kulttuuripolitiikkaan, kansan valistamiseen ja sivistämiseen.

Seppo J. Partanen. toimittaja ja julkaisupäällikkö Suomen Matkailuliitossa 1967–1999

Linkkejä:

http://areena.yle.fi/1-4169032

http://arenan.yle.fi/1-4163594

Linkki Stenbäckin elämäntyöhön:

https://drive.google.com/file/d/1Z66HDqCPG8wbA6DJEFYVSdCfH2Ql112c/view?usp=drivesdk

Otsikkokuva: Lapissa kuljettiin ennen teiden rakentamista vesireittejä, polkuja ja talvisin vakiintuneita uria pitkin. Niitä kutsuttiin kulkukeinoiksi. Tässä kuva Inarista Utsjoelle johtavasta keinosta v. 1931. Vuosisatainen posti- ja ratsutie muuttui maantieksi vasta 1950-luvulla. Kuva on geologi Erkki Mikkolan ja paikka lienee lähellä Saamelaismuseota ja Inarin hautausmaata.

Lähteet: Suomen Matkailijayhdistyksen arkisto, Pekka Metsolan kirjoitukset ja valokuvat/ Kalle Metsola, Sotkaniemen vieraskirja ja valokuva-albumit.