Paatsjoen pitkä taival päättyy Kolttakönkään kuohuihin Boris Glebin kylän kohdalla. Vielä vapaana virtaavan kosken kuvasi Aarne Pietinen 1939. Hänen kuvansa samalta vuodelta on myös alla olevassa kartassa vuodelta 1896. Kartta kuva Venäjälle kuuluvan Boris Glebin kylän tarkkoja rajoja ja pyykkejä. Kuva on otettu alhaalla oikealla olevan pyykin 356 vieressä.

Paljon on vettä ja aikaa virrannut siitä, kun Boris Gleb eli historiansa vilkkainta aikaa. Seuranaan sillä oli tuhatvuotinen menneisyys, keskiaikainen kappeli, ortodoksikirkko, tulli, posti, rajavartiosto, kolttakylä pyhine paikkoineen, kolme kauppaa, tanssitalo, suuri hotelli kansainvälisine vieraineen. Nyt kaikki on toisin. Kosken kohina on vaiennut ja sen voima on ohjattu tuottamaan sähköä, luonto on peittänyt menneisyyden, autio kylä on metsittynyt ja muuttunut lännen ja idän ristiriitojen näyttämöksi.

Boris Gleb ansaitsisi Unescon maailman perintökohteen arvon, jos historia olisi edennyt toisin. Sodat ja niiden jälkeinen aikana on tuhonnut tuhatvuotisen kulttuurin jäljet. Kunnostettu kirkko itkee yksinäisyyttään suljetulla rajavyöhykkeellä ympärillään autius ja tyhjyys. Paatsjoen suulla sijaitseva kylä on vaikuttanut paljon kolmen valtakunnan – Suomen, Norjan ja Venäjän – elämään ja yhteiseloon vuosisatoja.

Boris Glebin kylä historiansa vilkkaimpana aikana 1939 Aarne Pietisen kuvassa. Alla Kustaa Vilkunan kartta kolttakylästä vuodelta 1927. Kuvassa oikealla juuri valmistunut uusi hotelli, sen vieressä vasemmalla ortodoksikirkko, vanha kappeli ja takana keskellä entinen pappila, jossa toimi kuvaa otettaessa rajavartiosto, tulli ja posti. Kuvat Museovirasto ja SMY:n arkisto.

Kolttien ikivanha kesäkylä kappeleineen joen länsirannalla sovittiin rajankäynnissä 1826 kuuluvaksi Venäjälle, ja Norja sai vastikkeeksi Barentsinmeren rannikon joen itäpuolelta. Petsamon myötä kylä tuli Suomelle 1921 ja sen nimeksi vakiintui Kolttaköngäs. Sieltä sai alkunsa Lapin ja koko Suomen matkailun kansainvälistyminen. Paatsjoen koskien valjastaminen patorakennelmineen täydensi sotien aikaisen kulttuuriperinnön hävityksen, luonto on hoitanut loput.

Matkaa Inarijärven Virtaniemestä Varanginvuonolle on 145 km. Norjan ja Venäjän rajan pituus joessa on 112 km. Professori Väinö Tanner selittää Paatsjoen nimen juontuvan koltankielisistä sanoista ”pacce” (ruksit c päällä) eli ampuja ja ”vei” eli joki.

Pyhittäjä Trifon Petsamolainen (1495–1583) rakennutti Kolttakönkäälle kappelin vuonna 1565 kuninkaanpoikien Boriksen ja Glebin kunniaksi, jotka heidän kademielinen vanhempi veljensä Svjatopolk surmautti vuonna 1015. Novgorodista lähetystyöhön Kuolaan, Karjalaan ja Lappiin tullut pappismunkki Ilja vihki v. 1533 Trifonin (syntymänimeltään Mitrofan) munkiksi ja samalla luostarin kirkon ortodoksisen uskonnon tukikohdaksi.

Uusi kirkko ja pappila valmistuivat 1874. Pappila oli myöhemmin Suomen rajavartioston, tullin ja postin tukikohtana.

Rajankäyntiä 1826

Kolttasaamelaisten asuinkentän historia ulottuu paljon kauemmaksi kuin munkkien ja luostarin aikaan. Kolttien pyhiä paikkoja lienee jokivarressa ollut jo ennen ortodoksiuskon tuloa 1500-luvulla. Kolttien väestö jakautui siitoihin, joista kolme sijaitsi norjalaisvenäläisellä yhteisalueella. Näätämön siidan kesäpaikka oli Näätämössä, Paatsjoen siidan joen molemmilla rannoilla ja Petsamon siidan Petsamojoen suunnalla Venäjän puolella.

Rajankäynnissä 1826 uusi raja kulki kolttien perinteisten asuin- ja nautinta-alueiden halki jakaen samalla kolttaväestön. Norjan haltuun tuli joen läntien puoli lukuun ottamatta Kolttakönkään pientä rantakaistaletta, joka jäi Venäjälle.  Norja sai 3,75 neliökilometrin vastikkeeksi tuhatkunta neliökilometriä Petsamon sisämaata ja tunturialuetta Paatsjoen itäpuolella Barentsinmeren rannikolla. Valtakuntien rajan määriteltiin kulkevan Paatsjoen keskivirrassa, Boris Gleb teki poikkeuksen.                                                                                       

Boris Glebin kylään syntyi hirsimökkejä ja pysyvää asutusta 1800-luvun lopulta alkaen. Sitä ennen Paatsjoen koltat kalastivat Kolttakönkään ja Jäniskosken alta lohta kuivattaen kalan talven tarpeisiin ja asuen turvekammeissa. Paikalla viivyttiin muutama viikko lohennousun aikoihin alkukesästä muuttomatkalla kesäpaikoille, jotka sijaitsivat kauempana sisämaassa.

Pyhät ja pahat

Boris Gleb muuttui Kolttakönkääksi, kun alue tuli Suomen hallintaan Petsamon mukana. Vanha ja uusi kohtasivat, siitä kertovat vanhat kuvat 1930-luvulta; vasemmalta SMY:n arkistokuva, jossa hotellin pyykit kuivuvat takanaan ortodoksikirkko ja koltan hauta, joka myös oikealla museoviraston ja L. Boydin kuvassa. Keskellä keskiaikaisen kappelin sisäkuva.

Koltilla oli Boris Glebissä kaksi hautapaikka. Vanhempi sijaitsi aivan kirkon edessä ikivanhan rukoushuoneen yhteydessä. Uudempi ”hautausmaa” oli kylän laidassa korkealla hiekkakankaalla alavirran suunnassa. Siellä saattoi olla muitakin pyhiä pakkoja menneiltä vuosilta ja vuosisadoilta. Kuva kolttien haudoista ylhäällä on vuodelta 1937.

Suomi oli vauhdittamassa perinteiden katoamista myydessään kolttien Jäämeren rannikon satamaoikeudet Norjan valtiolle 1,2 miljoonalla kruunulla. Koltat olivat vuosisatoja hallinneet Petsamon aluetta, jossa oli runsaasti Venäjän heille luovuttamia nautinta-alueita. Nyt he joutuivat Kolttakönkäällä kuten muuallakin ”omilla maillaan” uusien hallitsijoiden jalkoihin. Suomi tulkitsi kaiken Venäjälle kuuluneen maan ja omaisuuden kuuluvan valtiolle.

Matkailijayhdistys Kolttakönkäälle

Kirkon viereen Paatsjoen rannalle rakennettiin pieni matkailumaja 1896 arkangelilaisen laivayhtiön toimesta. SMY:n kirjanen ”Lappi, Peräpohjola ja Petsamo 1925” mainitsee vierasmajan olleen Petsamon munkkien rakentaman. T.I. Itkonen kertoo kirjassa ”Lapin matkani” vierailustaan Kolttakönkäällä kesällä 1914. Majaa hoiti silloin pappilan kirkkoherra vaimon ja tyttären kanssa.

Petsamon tultua Suomelle luovutti valtio ”matkailuhotellin” Matkailijayhdistykselle. Maja annettiin vuodeksi 1922 vuokralle Eero Lampiolle. Hänellä oli värikäs elämä metsäpäällikkönä Karjalassa, rataurakoitsijana Muurmannilla, konsulina, kalastajana, metsästäjänä, kauppiaana ja tehtailijana. Lampio oli hotellin isäntänä vuoden, jonka jälkeen hän eli kalastaen ja metsästäen Petsamossa, Huippuvuorilla, Sahalinilla ja Grönlannissa. Hänen elämänsä päättyi Paatsjoen Rajakoskiin kesällä 1931 veneen kaaduttua kalaretkellä. K.M. Wallenius muokkasi Lampion jälkeenjääneistä käsikirjoituksista kirjan ”Yli Lapin rajojen”, johon Wallenius kirjoitti myös ystävänsä elämäntarinan.

Vuoden 1923 aikana majatalossa yöpyi 118 vierasta ”lukuun ottamatta useita ohimatkustajia, jotka poikkesivat sinne ainoastaan aterioimaan.” Samana vuonna SMY sai hoidettavakseen Ivalossa, Virtaniemessä ja Höyhenjärvellä sijaitsevat majatalot ja aloitti niiden kunnostamisen matkailijoita varten. Höyhenjärvi oli ollut tienrakentajien käytössä ja silloisen autoliikenteen päätepiste.

Näin alkoi nykymatkailu Lapissa

Maantieteilijä ja geologi Väinö Tanner pettyi Kolttakönkään matkailumajan palveluihin kesällä 1922 viedessään seurueensa ”Könkään hotelliin”. Ulkomaalaisten vieraille tilattu juhla-ateria ”meni kerta kaikkiaan myttyyn, emme saaneet ruokaa laisinkaan. Epäjärjestys oli mahdollisimman täydellinen ja epäsiisteys niin tavaton, että mieluummin asuimme ulkona teltoissa kuin hotellin huoneissa”, muisteli Tanner SMY:n vuosikirjassa 1925 kuvatessaan majojen siisteyttä ja hyvää palvelua.

Hän lienee kertonut kokemuksistaan pääsihteeri Wolter Stenbäckille aiemmin. Tämä sai Stenbäckin kouluttamaan henkilökuntaa, kehittämään palveluja ja parantamaan ruoka- ja juomatarjoilua. Majoille rakennettiin navetat, sikalat, kanalat, tallit, raivattiin kasvimaat ja kaiken kaikkiaan luotiin pohja Suomen matkailun kansainvälistymiselle ja nykymatkailulle.   

”Yöpyvien luku oli hieman pienempi kuin edellisenä vuonna johtuen siitä, että etelästä tuleva postivene saapui aamulla, kun se ennen saapui illalla. Kolttakönkäälle on rakennettu navetta paria lehmää ja muutamia lampaita ja kanoja varten, hotellirakennukseen laitettu uusi katto ja ullakolle sisustettu kaksi huonetta. Rakenteilla ovat sauna ja kellari”, kertoo SMY vuosikertomus 1926.

”Majaa hoitivat herra ja rouva Elander. Yövieraiden luku oli n. 800, vastaava edellisenä vuonna 700. Talousrakennus, jossa sauna, pukuhuone, pesutupa, kuivausullakko, kaksi huonetta henkilökuntaa varten sekä ajokaluvaja, valmistuu kevääseen mennessä. Majatalon ja kyydinpidon Ivalon ja Virtaniemen majaloissa huusi yhdistys myös haltuunsa ja hyväksyi maaherra nämä huudot. Korvaukseksi saa yhdistys vuosittain Ivalon majatalosta Smk 14 000, Virtaniemestä 25 000, Pitkäjärveltä 30 000 ja Yläluostarista 27 000… Trifonan majatalo on tarjottu yhdistykselle ja on johtokunta päättänyt ottaa sen hoidon toistaiseksi huostaansa. Uuden Liinahamarin sataman valmistuttua tulee Trifona menettämään merkityksensä”, vuosikertomus 1928.

Uusi hotelli ja tie

  ’”Kolttakönkäälle on eduskunnan myöntämillä varoilla rakennettu vanhaan majaan liittyvä lisärakennus, jossa on halli, ruokasali, 7 makuuhuonetta (yhteensä 12 henkeä varten), henkilökunnan ruokasali, majanhoitajan huone, kylpyhuone, toilettihuone, keittiö, tarjoiluhuone, astianpesuhuone, tarvittavat säilytystilat ja kellari. Uusi siipirakennus on varustettu keskuslämmityksellä ja vesijohdolla ja sitä tullaan käyttämään talviasumuksena. Muuttamalla keittiöosasto ja majanhoitajan asunto uuteen osaan, saadaan 10 uutta makuupaikkaa vanhaan rakennukseen, joten maja kesästä 1931 alkaen voi ottaa vastaan 22 vierasta enemmän kuin aikaisemmin. Omalla kustannuksellaan yhdistys on rakentanut uuden navetan, jossa on tilaa 6 lehmälle ja tallin 3 hevosta varten sekä sikalan. Vanhaa navettaa käytetään nyt lammas- ja kanahuoneena”, SMY:n vuosikertomus 1931.

Rakennuksen suunnitteli arkkitehti Väinö Vähäkallio, jonka käsialaa oli myös 1935 valmistunut kesäkahvila. Se rakennettiin Paatsjoen päälle korkeiden pilareiden varaan. Hotellissa oli 1932 yöpymisiä 1870 ja seuraavana vuonna 1834 ja kaksi vuotta myöhemmin 2436. Hotellin pitkäaikainen johtaja Annie Elander siirtyi 1936 Hetan majan emännäksi ja hänen tilalleen tuli vuodeksi Eeva Teikari ja hänen jälkeensä merikapteeni Martin Granberg.

Kalastajat Kolttakönkäällä

Kalastus Kolttakönkään keskeisin houkutin. Matkailijayhdistys julkaisi 1935 Pekka Brofeldtin kirjoittaman ”Urheilukalastajan matkaoppaan Suomessa” ja sinä esitellään Kolttaköngästä näin:

• Jäämerestä Paatsjokeen pyrkivä merilohi liikuskelee jonkin aikaa könkään alapuolisessa koski- ja virtavedessä sekä Bögvuonon perukassa. Osa kaloista nousee könkään sivuun nyttemmin rakennettua kalaporrasta yläpuoliseen vesistöön, osa palaa joidenkin päivien tai viikkojen kuluttua takaisin mereen ja vain pieni osa lohista jää koskeen siinä syksyllä toimittaakseen kutunsa.
• Varsinainen urheilukalastuskausi kestää kesäkuun puolivälistä elokuun jälkipuoliskolta (laillinen kalastusaika on toukokuun alusta syyskuun 15.päivään) ja tapahtuu onginta melkein yksinomaan veneestä käsin; vain muutamassa paikassa könkään läheisyydessä voidaan rannalta harjoittaa ongintaa. Veneessä pidetään tavallisesti kahta onkea samalla kertaa ulkona, ja virta saa kuljettaa ja liikutella vieheitä, onkijan niitä enempää heittelemättä, soutajan voimakkaasti soutaessa venettä vuolasta virtaa vasten. Vain harvemmin ongitaan veneestä käsin heittämällä. Kalastus tapahtuu nousu- ja laskuveden aikana noin 3–5 tuntia kerrallaan. Koska onginta-alue on melkoisesti rajoitettu, ei kalastamassa saa olla kerrallaan enempää kuin 4 venekuntaa ja viidentenä kolttien oma venekunta. Soutaminen on kolttakylässä asuvien kolttalappalaisten erikoisoikeus, ja heille suoritetaan, ellei toisin sovittu, palkkaa 10 mk tunnissa…
• Ongintamaksu, joka sekin joutuu kolttien hyväksi, on 25 mk yhdeltä vavalta ja 40 km kahdella vavalla ongittaessa vuorokaudelta tai sen osalta. Yksinomaan rannalta ongittaessa on vuorokausimaksu 25 mk.

Parhain urheilukalastuskesä oli 1931, jolloin hotelli kirjasi lohisaaliiksi 1233,2 kiloa ja 121 kappaletta. Suurin osa saaliista saatiin heinäkuussa. Yli 20 kg lohia oli vain yksi kappale. Vuonna 1927 suurin lohi painoi 27 kg ja kesän saalin oli kaikkiaan 1010,3 kg. Saalismäärät pienenivät, sillä 1933 saatiin 66 kappaletta ja 465,2 kg lohta.

Kolttakönkään yläpuolella oleva Jäniskoski ja Väliniva olivat hyviä kalastatuspaikkoja. Jäniskosken länsirannalla SMY:llä oli lukittu autiomaja, jossa oli 4 vuodetta, uuni sekä ruokailuastiat.

Muutokset tuulet ja tuhon enkelit

Uusi silta yhdisti Kolttakönkään Petsamon tiehen 1939. Kuva Erkki Rankama / GTK vanhat kuvat arkisto.

Matkailu muuttui maantien myötä 1930-luvun lopulla. Siihen asti moottoriveneet toivat matkailijat Kirkkoniemeltä tai Salmijärveltä. Könkään yli rakennettu silta yhdisti Kolttakönkään Suomesta tulevaan Petsamon tiehen. Silta saatiin valmiiksi vuoden 1938 lopulla. Sitä ennen Paatsjoen yli kuljettiin lossilla pari vuotta.

Näin Petsamoon matkailtiin 1939

Kasvava matkailu ja norjalaisten päiväretket tekivät Kolttakönkäästä vilkkaan matkailukohteen.  Kylään tuli kolme kauppaa. Emil ja Aaret Lampinen ja Petsamon osuuskauppa sijoittivat myymälänsä koltilta ostamiinsa asuinrakennuksiin. Kolmas rakenteilla ollut kauppa paloi samana vuonna. Boris Glebin kylä eli historiansa vilkkainta aikaa 30-luvun lopulla.

Tieyhteyden rakentaminen Kolttakönkäältä Norjan tieverkkoon oli norjalaisille ongelmallinen. Armeija vastusti huonokuntoisen 3 km tiepätkän kunnostamista ja lopulta sen tekivät saksalaiset 1940-luvun alussa. Siltakin jouduttiin rakentamaan uudelleen, sillä norjalaiset räjäyttivät sen talvisodan aikana samalla kun uusi funkkishotelli tuhottiin. Norjalaisia päiväkävijöitä ja ruokailijoita Kolttakönkään hotellissa kävi runsaasti viikonloppuisin.

Maantie, silta ja uusi hotelli koituivat kohtalokkaaksi Kolttakönkäälle; pyhän maan kirous toteutui useaan kertaan 1930-luvun aikana. Puuhotellin avajaisissa 1931 kerrotaan erään munkin ennustaneen Matkailijayhdistyksen isännille; ”ei tämä tule pysymään, pyhälle maalle olette rakentaneet”.

Pyhän maan kirous: Puuhotellin tulipalo 1937

Sankka savu työntyi hotellin keittiön ikkunoista juhannusaamuna 24.6. 1937 kello 5.  Sen huomasivat ensimmäisenä karjakko ja jokisuiston lohenpyytäjät. He lähtivät herättämään henkilökuntaa. Tullin ja rajavartioston väki kiiruhti paikalle ja ampui useita laukauksia ilmaan herättääkseen nukkuvia, joita oli yli 50. Hotelli johtaja Martin Granberg juoksi yöpuvussa yläkertaan koputtamaan oville ja samaa teki eversti Erik Wasenius, joka oli havainnut palon lohiveneessä. Hänellä oli hotellihuone toisessa kerroksessa.

Liekit leimusivat valtoimenaan 15 minuutissa. Osa ihmisistä oli ehtinyt ulos ja moni yritti pelastaa tavaroitaan jääden tulen vangiksi. Ainoa keino pelastautua oli hypätä toisen kerroksen ikkunasta. Niin kävi myös Waseniukselle ja hotellin sähköttäjä Esko Hallamaalle, jonka jalka juuttui ikkunalautaan. Hän yritti repiä itsensä irti, jolloin tuli ehti polttaa hänen kasvojaan, ja pudotessa katkesi käsi ja jalka murtui. Myös Waseniuksen jalka katkesi. He ehtivät pudota viime hetkessä, kun hotellin katto romahti alas. Ulkona hotellin vieraana ollut lääkäri E.J. Närvi Rovaniemeltä antoi ensiapua loukkaantuneille. Ainakin 20 ihmistä loukkaantui ja sai palovammoja.

Toisen kerroksen matkustajahuoneista oli melkoinen pudotus maahan:

Useita vieraita oli Englannista. Heistä taiteilija, 57-vuotias Gertrud Napier Hampshiresta paloi huoneessaan. Hänen jäännöksensä löydettiin palojälkiä tutkiessa. Napier oli ehtinyt ulos, mutta syöksyi takaisin noutamaan jotakin. Hänen nähtiin katsovan ulos huoneensa ikkunasta liekkimeren keskellä, jonne hän katosi.

Matkailijayhdistyksen pääsihteeri Wolter Stenbäck tuli Inarin Sotkaniemestä palosta kuultuaan. Hän kuljetti sinkkiarkussa ruumin jäännökset Helsinkiin, jossa pidettiin siunaustilaisuus 6.heinäkuuta ennen vainajan siirtämistä Englantiin. Hän oli saapunut Helsinkiin laivalla ja palasi kotiin arkussa kuukauden päästä.

Hotelli paloi perustuksiaan myöten. Siinä meni myös vanha matkailumaja, sen laajennus vuodelta sekä joen puolelle 1935 rakennettu kahvila-ravintola. Palon pelättiin leviävän muihin rakennuksiin, kirkon ja vanhan kappelin irtaimistoa kannettiin suojaan. Moni hotellivieras menetti omaisuutensa, hotellijohtaja Granbergille jäi päälleen vain yöpuku. Perheen koko omaisuus tuhoutui ja niin kävi myös hotellin kassalle, jonne oli kertynyt suuri summa juhannuksen viettäjiltä.

Palon syyksi selvisi tutkimuksissa keittiön palomuurissa oleva halkeama, josta kipinä oli päässyt täytteisiin ja siitä puiseen runkoon. Palon syystä syntyi monenlaisia spekulaatioita: roskalaatikkoon heitetty kytevä savuke, kun henkilökunta siivosi juhannusjuhlien jäljet klo 4 aamulla, keittiön viallinen sähköjohto, suurennuslasiksi kesäyön auringossa muuttunut maljakko.

Eversti Waseniuksen kirjoitus Helsingin Sanomissa 1.7.1937 Kolttakönkään tulipalon syistä ja seurauksista vastineena moniin huhuihin ja spekulaatioihin.

Tulipalon sankareita olivat muun muassa everstiluutnantti Erik Wasenius (1894–1938) Helsingistä ja tohtori E. Närvi (1892- 1939) Rovaniemeltä. Wasenius oli tehnyt kunniakkaan sotilasuran, saanut sotilaskoulutuksen Saksassa jääkäriliikkeessä, haavoittui sisällissodan loppuvaiheessa 1918, erosi armeijasta 1927 ja siirtyi isännöitsijäksi. Hän oli tunnettu myös laulajana ja nuoruudessaan urheilijana; voitti muun muassa hopeaa 800 juoksussa Suomen mestaruuskisoissa.

Lääketieteen ja kirurgian tohtori Närvi toimi ylilääkärinä Rovaniemen sairaalassa. Hän elämänsä päättyi traagistesti 11.2.1939 kun alilääkäri Otto Lindroos (1905 – 1939) ampui hänet kesken työpäivän. Närvi kuoli kahteen päähän osuneeseen luotiin ja ampuja siirtyi sivurakennuksessa olevaan asuntoonsa ampuen siellä itseään kuolettavasti. Tapahtumasta uutisoitiin näkyvästi lähes kaikissa sanomalehdissä.

Funkkishotelli koki kovia

Valtion budjettiin otettiin 1,3 miljoonaa markkaa uuden hotellin rakentamiseksi ja tähän pottiin Matkailijayhdistys lisäsi saamansa 900 000 mk palovakuutuksen. Uusi funkkishotelli valmistui pääsiäiseksi 1939.

Uusi funkkishotelli keväällä 1939 saavutti heti matkailijoiden suosion ja palveli hyvin myös kevättalven. Kuva Aarne Pietinen / SMY / Museovirasto.

Funkkistyylisen betonihotellin rakennuspiirustukset valmistuivat rakennushallituksessa muutamassa kuukaudessa tulipalon jälkeen, ja rakennustöihin ryhdyttiin syksyllä 1937. Palolta säilyneet pikkumajat kunnostettiin talvikäyttöiseksi.

Uusi hotelli sai heti matkailijoiden suosion. Nelikerroksisessa päärakennuksessa oli 24 matkustajahuonetta ja 3 yhteismajoitushuonetta sekä siipirakennuksessa ravintola ja seurusteluhuone.

Muutama kuukausi valmistumisen jälkeen toukokuun 17. päivänä 1939 tulipalon vahingot olivat kiinteistölle 110 000 ja irtaimistolle 28 500 markkaa. Palanut vesikatto ja ullakko jouduttiin uusimaan, palon jäljet maalattiin ja ullakon ilmanvaihtotorvet rakennettiin tulenkestävästä aineesta. Palo oli saanut alkunsa kello 13 savupiipun halkeamasta ja se saatiin sammumaan klo 16 mennessä. SMY:n arkkitehti Aulis Hämäläinen muistelee soittaneensa hotelliin ja kysyneensä, mitä kuuluun. ”Ei täällä hätää, ullakko vain palaa”, oli vastaus.

Uusi koettelemus kohtasi hotellia vajaan vuoden ikäisenä. Talvisota syttyi 30. marraskuuta 1939. Matkailijayhdistyksen johtokunta kirjasi 11. tammikuuta 1940 pöytäkirjoihinsa seuraavan tiedon: ”Kolttakönkään matkailuhotelli tuhoutunut sodassa. Karja, irtaimisto ja alkoholivarasto pelastettu”. Tieto tarkentui keväällä; ”Majan polttivat norjalaiset. Tuhoutumatta jäi yksi 2-huoneinen kesämaja, navetta- ja tallirakennus sekä sauna. Irtaimistosta murto-osa pelastettu”.

Hotellin tuhosta koitui monenlaisia jälkiseurauksia. Sekä viinavarasto että irtaimisto olivat kadonneet. Alko vaati myyntivarastosta olleista juomista korvattavaksi puolet runsaasta 17 000 markasta ja summa lienee lopulta kirjattu sotavahinkojen tiliin. Sotavahinkoyhdistys puolestaan väitti, ettei majan tuho kuulu sen korvattavaksi. Puolustusvoimat toivoi hotellin nopeaa kunnostamista keväällä 1941, mutta ilmoitti huhtikuun lopulla, ettei rakennustöiden aloittaminen olekaan tarpeellista.

Saksalainen nousun ja tuhon aika

Saksalaiset miehittivät Norjan toukokuun lopussa 1940. Saksan joukkojen kauttakulku Suomen kautta Pohjois-Norjaan alkoi syksyllä 1940. Kesäkuussa 1941 saksalaisia sotilaita oli Inarin ja Petsamon alueella 27 500. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6.1941. Kolme päivää myöhemmin neuvostoliittolaiset pommikoneet pommittivat Suomessa 15 kohdetta. Saksalaiset ottivat haltuunsa Petsamon pitäen sitä sotatoimialueenaan syksyyn 1944 saakka.

Saksan ilmavoimat Luftwaffe ilmoitti marraskuussa 1941 halunsa rakentaa tuhottu hotelli kuntoon. Lupa annettiin ja arkkitehti Aulis Hämäläinen komennettiin Luftwaffen käyttöön. SMY:n työvaliokunta kirjasi pöytäkirjaansa: ”Laaditaan sopimusehdotus majan rakentamisesta ja vuokraamisesta Saksan valtiolle. Rakennuskustannuksen ovat 4,2 miljoonaa markkaa.” 22.1.1943 pidettyyn kokoukseen Hämäläinen oli laatinut selonteon rakennustyöstä, jossa oli paljon muistutettavaa. Vuokraa perittiin vuoden 1943 alusta.

Kolttakönkään hotellissa oli vuoden 1939 majoitusvuorokausia 4 575. Vuodet 1943–1944 hotelli oli vuokrattuna Saksan armeijalle, joten käyttötietoja sieltä ei ole olemassa.  Talvisodassa norjalaisten tuhoama hotelli rakennettiin uudelleen Saksan rahoittamana ja paikalla oli suomalainen henkilökunta johtajana Ellen Weckman.

Suomen ja Saksan aseveljeys päättyi syyskuun 4. päivä 1944 Suomen ja Neuvostoliiton aselepoon, jonka ehtoihin kuului saksalaisten joukkojen karkottaminen maasta 15. syyskuuta mennessä. Saksalaiset ehtivät vetäytyä Oulujoen pohjoispuolelle, kun valvontakomission painostuksesta suomalaiset ryhtyivät karkottamaan heitä. Lapin sota syttyi 28.9. Pudasjärvellä. Saksan armeijan poltetun maan taktiikka alkoi 13.10. ja se koitui Lapin ja Petsamon tuhoksi.

Matkailumajojen ja hotellien evakuointi aloitettiin Petsamosta syyskuun puolella heti kun viranomaisilta oli saatu tyhjentämiseen lupa. Kolttakönkään hotellista henkilökunta poistui 5. syyskuuta 1944. Irtainta omaisuutta ei pystytty evakuoimaan ja rakennukset jäivät ehjänä paikalleen. Saksalaiset vetäytyivät Inarista ja Utsjoelta marraskuun aikana.

Moskovassa 19. syyskuuta 1944 solmitun rauhan mukaan Petsamo jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle ja siihen päättyi myös Kolttakönkään matkailu. Venäläisten suurhyökkäys karkotti saksalaiset Petsamosta lokakuun 1944 aikana. Kolttakönkään hotelli kaikkine rakennuksineen, Boris Glebin vanha kappeli ja kolttakylä tuhottiin saksalaisten vetäytyessä.

Kolttaköngäs – metsittynyt muinaismuisto

Boris Gleb ja Kolttaköngäs sijaitsee tarkoin vartioidulla Venäjän rajavyöhykkeellä. Vanhasta historiasta on jäljellä vain kunnostettu ortodoksikirkko, kaiken muun on ”entisöinyt” luonto. Leif Rantala vieraili Kolttakönkäällä muutaman kerran 2000-luvun alussa. Tässä hänen ottamiaan kuvia v. 2006, jolloin kirkossa järjestettiin jumalanpalvelun Boris Glebin muistopäivänä. Viisumien hankkiminen oli silloinkin monimutkainen prosessi ja valvonta tarkkaa.

Paikalla Paatsjoen länsirannalla on tänä päivänä vain ortodoksikirkko. Kolttakönkääseen rakennettiin pato voimalaitoksineen Norjan ja Neuvostoliiton yhteistyönä 1960-luvulla. Pienen hetken Kolttaköngäs oli avoin matkailulle 1990-luvulla uuden Venäjän synnyttyä. Könkään itäpuolelle rakennettiin kauppa ja hotelli, josta norjalaiset saivat hakea halpaa viinaa ja muita itänaapurin halpoja tuotteita. Kauan tätä yhteiseloa ei kestänyt – norjalaiset EHTIVÄT käydä kaupassa vain 59 päivää -, ja muutama suomalainenkin ehti yöpyä hotellissa. Vuosituhannen vaihteen tienoilla Norjan, Venäjän ja Suomen yhteiselo lisääntyi ja sitä kesti muutama vuosikymmen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan katkaisi lähes kaiken yhteistyön ja Boris Gleb maksaa siitä kovan hinnan.

Tämä juttu täydennettynä ja erilaisella kuvituksella on luettavissa Tampereen Kivikerhon julkaiseman Mineralia-lehden numerossa 3/2023. Siellä juttu on jatkoa edellisessä numerossa olleeseen kuvajuttuun  ”Paatsjoki, kolmen valtakunnan ja kahden maailman rajajoki”.

Mineralia-lehdet ovat luettavissa PDF-versioina netistä, löytyvät tästä linkistä:

Mineralia – Kiviharrastajan kuvalehti – Tampereen Kivikerho ry

Seppo J. Partanen 1.10.2023

Boris Glebin pato ja Ortodoksinen kirkko Paatsjoen länsipuolella. Kuva: Gry Andreassen, Etelä-Varangin museon kokoelmat.