Peuranpyynnin muistoja: 

Hangasselkä, Hangasoja, Hangaskuru : Hangasaita oli poikittain peurojen kulkureitille rakennettu aita, jossa oli useita portteja. Niissä oli joko ansoja tai salahautoja, joilla peura saatiin saaliiksi. Peuranpyynti loppui 1800-luvun lopulla. 

Vipperhautaoja: vipperhauta kaivettiin maaston kapeikkoihin, joita pitkin peurat kulkivat. 

Laanila,  Laaninselkä: laani oli riistan ja kalan säilytyspaikka, lähde tai kaltio, johon saalin upotettiin vitsaksilla kimpuiksi sidottuna. 

Kakslauttanen: tukevan ja katkaistun puun päälle rakennettu lava, johon seinät tehtiin halkaistusta puun rungosta. Saalis nostettiin lavalle ja peitettiin nuotalla, tuohilla ja kuusenhavuilla. Runko kuorittiin sileäksi, etteivät pedot pääse kiipeämään. 

Moitatunturi, Moitakuru: peuroja metsästettiin keskitalvella hiihtämällä. Moitahiihtäjä seurasi peuralaumaa, ampui saaliin ja peitti sen lumeen nylkymiehille jatkaen peurojen seuraamista. 

Litmuorvaara: peurojen pyyntömiehet kokoontuivat liittopaikkaan, liittopuuvaaraan ennen metsästykseen lähtemistä. 

Purnu, Purnumukka; peuranlihaa ja kalaa säilytettiin maahan kaivetuissa purnukuopissa, jotka olivat 1-2 metriä leveitä ja yhtä syviä. Lihojen alle ja päälle laitettiin varpuja ja oksia, ne peitettiin puun rungoilla ja päälle vyörytettiin isoja kiviä ja maata. Purnu eli saiho saattoi olla myös maan päälle männynrungoista rakennettu matala ja aittamainen taso, johon lihat ja kalat syksyllä laitettiin ja peitettiin puunrungoilla ja kivillä. 

Kullankaivun muistoja: 

Ramsanpalo, Ramsanoja: Valtioneuvos ja senaattori August Ramsay ja hänen veljensä valtiongeologi Henrik Ramsay olivat mukana 1900-luvun alussa Laanilassa päämajaansa pitäneessä kullankaivuyhtiö Prospektorissa. August oli yhtiön johtokunnan puheenjohtaja. 

Everstin kaivos: Prospektorissa oli osakkeenomistajina useita aikansa suurliikemiehiä ja politiikkoja. Eräs heistä oli Aulangon puiston ja kartanon rakentanut eversti Hugo Standertskjöld, jonka mukaan vuosina 1902 – 1905 Pikku-Hangasselässä toiminnassa ollut kaivos sai nimensä. 

Kaarle Kustaan kaivos: Hugo Standertskjöld veli, insinööri ja rautateiden liikennepäällikön apulainen Carl-Gustaf oli hänkin osakkaan kultayhtiössä ja antoi nimensä Kutturan tien vierellä olevalle kaivokselle. 

Luton eli Sarlinin kaivos: Laanilassa Luton latvoilla sijainnut kultakaivos on uusilla kartoilla Prospektorin kaivoksen nimellä. Alun perin sitä kutsuttiin Luton tai Sarlinin kaivokseksi. Yhtiön puuhamiehiä oli Emil Sarlin, josta myöhemmin tuli Paraisten Kalkkivuori Oy:n toimitusjohtaja ja vuorineuvos. 

Kerkelän kaivos ja kenttä: Kemijärveläinen Henry Kerkelä oli arvovaltaisen geologisen retkikunnan oppaana Laanilassa 1898. Asiantuntijoiden puheiden perusteella hän valtasi nimiinsä Hangasojan varrella olevia alueita perustaen useita kultayhtiöitä, jotka avasivat monia kaivoskuiluja. Kiistanalaisista kalliokultanäytteistä  Rahapajassa löydettiin kultaa jopa 92 grammaa tonnissa. Monien vaiheiden jälkeen kaivos siirtyi Suomalais-Amerikkalaisen Kaivosyhdistys Pohjolan omistukseen, jonka taustalla olivat mm. Klondiken kultakentillä rikastuneet Joutsenen veljekset. Yhteistyö Kerkelän ja Pohjolan kanssa päättyi Inarin käräjille 1914. Vanhan kaivoksen lähettyvillä on komea Laanilan kvartsikallio, jota geologinen retkikunta oli tutkimassa 1898. 

Kerkelän asuinkenttä: Henry Kerkelä rakensi 1900-luvun ensimmäisinä vuosina kaksi taloa ja kaksi ulkorakennusta Hangasojan lähettyville noin kilometrin nykyiseltä nelostieltä itään Paukkulan pysäköintialueen kohdalta. Ivalojoki Oy riiteli Kerkelän hylkäämien talojen käyttöoikeudesta käräjillä 1925. Kentällä on nykyisin näkyvissä kämppien pohjat sekä maakellari. 

Kuivakuru: Hangasojan pohjoispuolella Tolosjokeen laskeva kuivakuru oli 1900-luvun alussa ja 1920-luvulla Lapin kullankaivun keskuspaikkoja. Ivalojoki Oy rakensi kurun suulle Tolosjoen rannalle 1925 kultasoran pesulaitoksen, johon maa-aines tuotiin kiskoja pitkin. Ensimmäisenä kesänä kultaa saatiin toista kiloa. Kuivakurussa työskenteli kaivinkone ”Hullu Jussi”, kultahistorian ensimmäinen. Yhtiö lopetti toimintansa talvella 1927. 

Kulkukeinojen muistoja: 

Ruijan keinot, Jäämeren polku: vuosisatoja vanha kulkukeino Sodankylästä Inariin ja edelleen Jäämeren rannalle. Rieston  kylässä polku haarautui kahdeksi reitiksi.  Itäisen ja lähinnä talvikäytössä ollut reitti johti Luirojärven  halki Maantielahdesta Maantiekurun ja Maantiekurunojan kautta Akujärvelle ja Inarijärven halki Inariin. Läntinen reitti vei  Nattasten kautta Kiiloselkään ja siitä Kaunispään länsirinteille, Urupäälle, Paljakaiseen ja Törmäsen kautta Ivalojoen pohjoispuolella nykyisen Ivalon edeltäjään Kyrön kylään. 

Rovasen maantie: Ivalojoen kultaryntäyksen alkuvuosina 1870-luvun alussa kuvernööri Alfthanin määräyksestä raivattu reitti nykyisen Porttipahdan alle jääneestä Rovasesta Vaulolampien kautta Ivalojoen etelärannalle Appisjokisuun kohdalle. Runsas vuosikymmen myöhemmin raivattiin yhdysreitti Vaulosta Sotajoelle. Rovaseen tultiin joko Ruijan reittiä etelästä tai Pälvin kautta johtavaa reittiä lännestä. 

Prospektorin tie: Kullankaivuyhtiö Prospektor rakensi 1901 – 1902 kärrytien nykyisen Porttipahdan eteläpuolella Kitisen rannalla olevalta Könkään talolta Laanilaan. Tieyhteys oli olemassa Sodankylään. Sieltä noustiin veneillä Rovaseen ja siitä hevoskyydillä Laanilaan, jossa kultayhtiön päämaja sijaitsi. Tämä tie vaikutti ratkaisevasti  vuosikymmen myöhemmin rakennetun, nykyisen nelostien edeltäjän linjaukseen. 

Pumpulitie: ensimmäinen maailmasota sulki Tanskan salmet ja valtameriyhteys Suomeen oli poikki. Tieyhteys Rovaniemeltä Sodankylän kautta Kyröön oli valmiina ja jatkoyhteys eli talvitie Kirkkoniemelle tehtiin pikaisesti. Valtava määrä pumpulia kulki talvella 1915 – 1916 tätä tietä pitkin Rovaniemelle ja edelleen junalla etelän tehtaille. Paaleissa kulki myös sotamateriaalia. Tien varrella rakennettiin majapaikat ja hevostallit. Tie tehtiin Paatsjoki-varressa milloin Venäjän ja milloin Norjan puolelle ilman asianmukaisia lupia, josta syystä Tie ja vesirakennusten Ylihallitus määräsi tienteosta vastanneen insinööri  Santeri Kiianlinnan raportin salaiseksi. 

Petsamon tie: tieyhteys Sodankylästä Kaunispään kautta Kyröön valmistui vv. 1913 – 1914. Tietä ryhdyttiin keisarin määräyksestä jatkamaan Petsamoon 1916. Venäjän vallankumous keskeytti tietyön ja sitä jatkettiin Petsamon tultua Suomelle Tarton rauhassa 1920. Tie valmistui Ivalosta Nautsiin  1923, Pitkäjärvelle 1924, Petsamon Yläluostarille 1927 ja Trifonanniemeen 1929. Liinahamariin päästiin 1931. Tien varrelle rakennettiin 12 majataloa ja noin 50 kämppää. Tie vaikutti ratkaisevasti nykyisen Ivalon kylän syntymiseen. 

Laanilan tulli: Inari, Utsjoki ja Petsamo olivat verovapaita vuodesta 1924 1940-luvun loppuun saakka. Norjasta saattoi tuoda liikevaihtoverotta tavaraa ja elintarvikkeita, jotka kuitenkin piti käyttää tai kuluttaa tullivapaalla vyöhykkeellä. Tulliasema rakennettiin ensi Vuotsoon ja v. 1937 Laanilan Inarin ja Sodankylän rajalle. Liikenne pysäytettiin puomilla. Tullirakennus säilyi paikallaan saksalaisten ohimarssiin asti syksyllä 1944. 

Magneettimäki: Toisen maailmasodan aikana 1940 saksalaiset sulkivat Tankan salmet. Petsamo ja Liinahamari olivat Suomen ainoa henkireikä valtamerille. Petsamon tietä kulki valtava määrä elintarvikkeita, aseita, koneita, kaikenlaista tavaraa Rovaniemelle ja sieltä edelleen junalla eri puolille maata. Pohjolan Liikenne Oy perustettiin 1941 liikennettä hoitamaan. Noin 10 % maamme kuorma-autokannasta kuljetti tavaraa Petsamon tietä. Mukana oli paljon myös ruotsalaisia autoja. Suurimmillaan liikenne oli välirauhan aikana. Raskaat kuorma-autot hyytyivät Urupäälle nousevaan noin 3 km pituiseen rinteeseen. Auton ratista nousu ei näytä niin jyrkältä kuin se todellisuudessa on. Tästä syntyi tarina siitä, että tunturissa on magneettia, joka imee auton hevosvoimat. 

Paljakaisen matkailijatupa:  Urupään pohjoispuolella Magneettimäen juurella sijaitsi vanha kulkijoiden käyttämä autiotupa, joka muutettiin tien valmistuessa 1913 matkailijatuvaksi. Tielaitos rakensi Jäämeren tien varrelle matkailumajoja, kestikievareita ja matkailijatupia. Lisäksi kestikievarioikeudet saatettiin antaa yksityiselle talolliselle. Ivaloon tehtiin matkailumaja, Laanilaan kunnostettiin kultayhtiö Prospektorin pääkonttorista kestikievari, Tankapirtti oli matkailijatupa ja Vuotsossa oli matkailumaja. 

Laanilan kestikievari: Kullankaivuyhtiö Prospektorin vuosikymmen aikaisemmin jälkeensä jättämästä pääkonttorista tehtiin Laanilan keskikievari tien rakentamisen yhteydessä 1912. Rakennukset peruskorjattiin ja kunnostettiin Lapin tiepiirin toimesta. Kestikievarin pito annettiin korkeimman vuokratarjouksen tehneelle. Kestikievarista muodostui vuosikymmeniksi kullankaivajien ja lentojätkien majapaikka, jossa pidettiin myös pientä kauppaa. Saksalaiset hävittivät rakennukset nykyisen Metsäntutkimuslaitoksen tukikohdan paikalta vetäytyessään pohjoiseen Lapin sodan loppupuolella syksyllä 1944. 

Palo (Ramsanpalo, Tullinpalo, Pahaojanpalo, Palopää (Puallamoajvi), Laanipalo); useimmat palo-loppuiset paikannimet johtuvat metsäpalosta. Palojen ajankohtia ei ole tiedossa, mutta ajankohtaa voisi lähteä ajoittamaan paikannimen toisen osan perusteella. Ramsan etuliite viittaa Laanilassa 1900-luvun alussa toimineen kullankaivuyhtiö Prospektorin puuhamiehiin August ja  Wilhelm Ramsay`hin, tulli puolestaan kuntien rajalla 1930-luvun lopulla toimineeseen tulliin. Palopään alkuperää ei ole pystytty selvittämään. T. I. Itkonen kertoo teoksessaan ”Suomen lappalaiset vuoteen 1945”, että saamelaisalueellakin on sellaisia vanhoja paikannimiä, joiden merkitystä ei ymmärretä ja mainitsee yhtenä esimerkkinä Palopään. 

Kaunispään Alamaja; Suomen Matkailijayhdistys siirsi Rovaniemeltä Pohjanhovin raunioiden keskelle pystytetyn saksalaisten vanhan parakin Kaunispään ja Urupään väliseen kuruun Kaunispääojan latvoille. Sitä oli käytetty vv. 1944 – 48 Pohjanhovin leipomona ja majoituspaikkana. Maja avattiin matkailijoille maaliskuussa 1949. Majassa oli 21 vuodepaikkaa verhoilla erotetuissa kolme kerroksissa makuulooseissa. Itäpäässä oli keittiö, josta ruokaa tarjottiin tuvan puolelle ”elämäluukusta”. Emännälle oli pieni makuusoppi. Majaa käytettiin hiihtolomaviikkojen ja kesäretkien tukikohtana. Siellä majailivat myös sekä Suomen Filmiteollisuuden että Fennanda Filmin elokuvatekijät kuvatessaan Rovaniemen markkinoita ja Valkoista peuraa. Majan itäpuolella oli puuvaja ja ulkovessat, kaivo ja sauna Kaunispääojan latvalammen rannalla. Maja purettiin keväällä 1984 ja sen jäljet ovat näkyvissä Tielaitokset lomakäyttöön muutetun tukikohdan takana. 

Kaunispään Ylämaja; Kaunispään huipulle pystytti Lapin Matkailijayhdistys hirsimaja 1952. Lotta Svärd oli suunnitellut huipulle kioski-kahvilaa ennen sotia ja Lapin Lasten Ystävät aikoi rakentaa sinne tukikohtansa sodan jälkeen. Paikalla oli sijainnut pieni palovartijan maja ja torni. 

Hirsimajaan tehtiin palovartijaa varten ”torni”, jossa oli kaksi pientä huonetta. Huipulle tehtiin 1955 porakaivo, jonka syvyys oli 160 m ja kaksi vuotta myöhemmin valmistui näkötorni maanmittausta palvelemaan. Maja siirtyi Suomen Matkailuliitolle, joka vuokrasi sen 1974 Arja Järviselle ja Pirkko Männistölle, jotka ostivat sen itselleen 1984. Ylämaja tuli kuuluisaksi tuoreista munkeistaan. Matkaravinto suunnitteli 1970-luvulla Kaunispäälle hiihtohotellia ja siitä ehdittiin ja laatia alustavat piirustukset. Kaunispään Huippu-ravintola valmistui paikalle 1986. Vanha hirsirakennus on edelleen pystyssä. 

Sikiöriepujen maja; tuberkuloosista ja aliravitsemusta kärsivien lasten auttamiseksi perustettu Lapin Lasten Ystävät ry. pystytti Luton varteen leirikeskuksen. Valtatieltä raivattiin ajoväylä Luton penkalle ja alkuvuodesta 1953 paikalla oli päärakennus, saunatupa, talousrakennus ja talonmiehen asunto. Vuoteen 1957 majoitustilaa oli 58 hengelle ja oma sähkövirta-asema. ”Sikiöriepujen” lisäksi majassa järjestettiin hiihtolomaviikkoja. Maja paloi tammikuussa 1958 ja jäljelle jääneet rakennukset ja vuokraoikeus myytiin Virkamiesliiton Lapin piirille, joka oli pystyttänyt viereen jäsenilleen majoitustiloja. Palovakuutusrahoille yhdistys rakensi Laanilan majan, nykyisen Laanihovin, joka valmistui keväällä 1960. Omistajaksi tuli seuraavana vuonna Mannerheimin Lastensuojeluliitto, 1975 Suomen Matkailuliitto ja 1983 Virkamiesliitto. Laanilan maja saatettiin leikkimielin nimittää ”Sikiöriepujen majaksi”, mutta sen saatua 1969 ensimmäisenä Saariselällä anniskeluoikeuden, lempinimi muuttui ”Viskilompoloksi”. 

Sininen Pirtti; Tunturihotellin nykyinen alakerran ravintola Pirtti on muistona muistojen kultaamasta Sinisestä Pirtistä, joka oli Saariselän Retkeilykeskuksen ensimmäinen ravintola. Virkamiesliiton Lapin piiri pystytti 1955 Tsarmijärveltä (Koitavaraasta?) ostamansa savottakämpän Luton penkalle. Siinä oli ruokasali, keittiö ja yhteismajoitustilat. Uusi ravintolarakennus Päämaja valmistui 1968 ja sai nimen Luttotupa. Alkuperäisestä kämpästä purettiin keittiö ja yhteismajoitustila. Vanha valkoiseksi kalkittu tupa yhdistettiin uuteen rakennukseen ja muutettiin seurustelutiloiksi. Retkeilykeskus sai anniskeluoikeudet 1973 ja seurustelutila muutettiin Siniseksi Pirtiksi. Saariselällä oli tuolloin ja runsaasti loma-asuntoja ja yritysten majoja. Sininen Pirtti loi maineensa ensimmäisenä alueen anniskelupaikkana. Retkeilykeskusta laajennettiin seuraavina vuosina ja vuosikymmenenä kolme kertaa ja vanha savottakämppä purettiin pois.  Sinisen Pirtin nimeä yritettiin palauttaa 1990-luvulla, jolloin Tunturihotellin alakerran ravintola peri tämän nimen vähäksi aikaa. Sama tila on nykyisin Pirtti-ravintolana.  

Paukkula; Laanilan ja Kutturan tien välissä on Paukkulan levähdysalue. Nimi juontaa 1960-luvulle, jolloin neljä kanakoiria ja metsästystä harrastavaa lääkäriä rakensi Hangasojan törmälle valtatien länsipuolella kämpän antaen sille nimen Paukkula. Alueen ensimmäisenä kämppänä se sai kunnia antaa nimensä myös levähdysalueelle.